Taman kauemmas ei enaa pyoralla paase...

 

Reissu alkaa vedella viimeisiaan, jaljella on enaa muutama luppopaiva San Franciscossa. On loppuyhteenvedon aika. Eli: oliko se sen arvoista?

No oli se.

Noin 6900 pyorailtya kilometria. Nelja kuukautta. 14 osavaltiota. Kolme puhjennutta rengasta. 27 tielta pelastettua kilpikonnaa. Lukemattomia hikilitroja. Mailitolkulla mahtavia maisemia.

Myos oma olomuoto on reissun aikana muuttunut. Ainakin rahjaisemmaksi. Housujen persauksissa on reika, kun olen jotenkin kanottanyt enempi toisen kankkuni varassa satulassa. Kenganpohjat ovat ulkoreunoista kuluneet -  mita kylla ihmettelen: mitenka pyoraily voi kuluttaa kenganpohjia noin...? Minusta on myos  tullut puoliblondi, kun hiusten latvat ovat karventyneet auringossa. Kasvoilla menee mystinen valkoinen juova, kyparan hihnasta johtuva rusketusraja. Kilojakin on jokunen tippunut.

Onko sitten jotakin henkisempaa kasvua tapahtunut? No enpa tieda... tai ehka se fakta on tullut entista selvemmaksi, etta kaikkeen pystyy, kun vain ryhtyy. Pyorareissun alkumetrit eivat nimittain olleet ihan helppoja, ja aika skeptinen olin itse sen suhteen, etta mitenhan tassa kay. Mutta kun ottaa paivan kerrallaan, niin loppujen lopuksi sita paasee aika pitkalle.

Lahes jokainen vastaantulija kyseli loppuvaiheessa, etta mika on ollut matkalla parasta. Sitapa on vaikea sanoa, helpompaa on kertoa mitka asiat ovat jaaneet parhaiten mieleen. Ne kaikki pienet yksityiskohdat: kilpikonnat kompimassa keskella tieta. Peurat rymisemassa pensaikossa. Pannukakut aamiaisella. Wyomingin autiomaiden hiljaisuus. Autoilijat, jotka pysahtyivat ja tarjosivat vetta tai limsaa. Pyorailijoiden valinen "heimotunne".

Kylla sita kaikkea jo kaipaa. Ja itse pyorailya myos.

Pyoraillessa mietin sita, miten saisin yhteen lauseeseen tiivistettya kaiken kokemani.  Ja keksinhan mina sen: "Amerikka on iso ja kuuuma paikka, missa on hevosia ja mukavia ihmisia - ja ihan liian paljon makia!"

Tassa vaiheessa on hyva kiittaa myos teita, hyvat lukijat! Kiitokset rohkaisevista kommenteista seka blogissa etta facebookissa. Kun kuumuus ja matkan pituus ja vasymys ja ties mika meinasi lamaannuttaa, piristi suuresti lukea  tsemppaavia ja rohkaisevia kommentteja!

Ihmiset, ette ehka arvaakaan miten iso apu niista oli!  Yhdessa sita on poljettu USAn halki!

Enta mita kuuluu Mustangille - uskolliselle ratsulleni, joka nurkumatta kantoi minut lapi kuuman Kansasin, Kalliovuorten ja kaikuvien kanjonien?

Hyvaa kuuluu.  Mustangin laukka jatkuu nyt Astoriassa, missa lahjoitin sen naisten turvakodille.

Mustangin ja minun viimeinen yhteinen maili...

 

Isoisani veli Juho lahti aikoinaan - 1800-1900-luvun vaihteessa - monen muun nuoren miehen tavoin Amerikkaan. Miksi - seikkailunhalusta vai valttaakseen Venajan armeijaa - sitapa on vaikea tietaa, mutta joka tapauksessa miehen tie vei lopulta Alaskaan, missa hanen viimeinen leposijansakin on, jossakin Juneaun alueella.

Sita ennen Juho kuitenkin eli ainakin jonkun aikaa Washingtonin osavaltiossa, pienessa kylassa nimelta Naselle. Jaa etta mistako se tiedetaan - no siita, etta Juho laittoi aikoinaan veljelleen Vesannolle Nasellesta postikortin. Kuvassa Juho poseeraa muiden nuorten miesten kanssa, ehka sahan edessa.

Kortissa sanottiin suurin piirtein, etta "Hei veli, enpa ole pitkaan aikaan kirjoittanut, mutta tassa on sen sijaan tama kortti. Parhain terveisin, veljesi John."

Etta siinapa ne tarkeimmat kuulumiset...

Joka tapauksessa, Naselle oli niin lahella pyorailyreittini virallista paatepistetta Astoriaa, etta pakkohan siella oli kayda. 15 mailia Astoriasta, ja siella nokotti pieni kyla. Kaksi kirkkoa, kauppoja, motellejakin jopa, ja koulu.

 

 

Marssin syomaan lounasta Shellin huoltoaseman kuppilaan, ja kavi niin kuin usein kay: nurkkapoydassa istunut herrasmies rupesi utelemaan, etta mista kaukaa se vieras oikein on. Mina, etta no Suomesta, ja isosedan jalanjalkia tassa etsitaan.

Selvisi, etta Nasellessa ei juuri muita asukaan kuin suomalaisten jalkelaisia. He ovat olleet metsatoissa tai sahalla tai kalastaneet. Monet suomalaiset menivat naimisiin keskenaan, mutta jotkut paatyivat yksiin myos paikallisten intiaanien kanssa.

- Heidan lapsiaan kutsutaan nimella Findians! nauroi mies.

Mies rupesi tuumimaan, olisiko ketaan niin vanhaa ihmista elossa, joka Juhon mahdollisesti muistaisi, mutta eipa sellaisia old-timereita taida enaa olla. Han kuitenkin neuvoi minut eteenpain paikalliseen yhdistettyyn museo-kahvila-arkistoon, mika olikin hieno paikka: kaikenlaista Suomi-tietoa ja -tavaraa vaikka kuinka paljon, ja tietoja alueella asuneista suomalaisista.

Selvisi, etta vuonna 1910 Nasellessa on vaikuttanut mies nimelta John Laiclain, sukunimi oli varustettu kysymysmerkilla. Kyseessa on saattanut olla isoseta. 28-vuotias mies on ollut metsatoissa ja asunut tukkikampalla. Muutapa tietoa hanesta ei loytynytkaan, seuaravaksi pitaisi menna Alaskaan kaivelemaan sielta.

- Olisikohan han lahtenyt pohjoiseen kultakuumeen aikoihin, tuolloin Astoriasta paasi napparasti laivalla suoraan Alaskaan, tuumasi toinen herra museolla.

Kenties, kenties. Asia vaatii jatkotutkimuksia! Mutta ei ehka enaa talla matkalla.

Naselle oli nimittain pyorareittini vihoviimeinen pysahdyspaikka. Lannemmaksi ei enaa paase, edessa loiskuaa meri.

Sita ollaan nyt perilla.

Jaa etta miltako nyt tuntuu: vasyneelta, onnelliselta - vai vasyneelta mutta onnelliselta?

Jooo-o. Varmaankin. Mutta ennen muuta holmistyneelta. Etta tassako tama sitten oli. Etta nytko se sitten loppui, ihan oikeasti?

Ja tuntuu haikealtakin. Mita sita nyt keksii tekemista, kun ei ole enaa pyorailyakaan...

Olen yrittanyt selvita naista haikeista ajoista tutkailemalla Astorian kaupunkia. Tama on ollut paaosin suomalaisten, ruotsalaisten ja muiden skandinaavien asuttama paikka. Ja seuraelama on aikoinaan ollut, sanoisinko, vilkasta.

 

Astoriassa on tutun tyylisia puutaloja.

 

Varsinkin suomalaiset ovat siina asiassa kunnostautuneet, muun muassa komein kapakka ja peliluola, Louvre, oli suomalaisen miehen rakennuttama ja omistama. Eli peliluolia, prostituutiota, viinaa, merimiehia... mutta myos ylaluokan ihmisia, jotka katsoivat muiden mesoamista nenanvarttaan pitkin ja kirjoittivat valittavia kirjeita paikallislehden paatoimittajalle (mika osoittaa, ettei mikaan ole aikojen kuluessa muuttunut).

Astoriasta loytyy viela komea Suomi-halli ja myos Marimekon ja muiden Suomi-tavaroiden myymala, ihan isoimman kauppakadun varrelta. Ja heti ensimmaiseksi, kun kaupunkiin pyorailin, huomasin suuren Suomen lipun hulmuavan eraan talon edessa. Pitihan sita jo ihan uteliaisuudesta menna rimputtamaan ovikelloa, mutta valitettavasti ei ollut ketaan kotona. Tai sitten eivat aukaisseet tuntemattomalle maankiertajalle ovea.

 

Paikallisesta Heritage-museosta loytyy tolokuttomasti tietoa suomalaisten tekemisista talla alueella, etenkin vanhoja lehtileikkeita sun muuta. Sielta lahti mukaan kirja jos toinenkin...

Maisemat taalla ovat kuin konsanaan Suomesta: samanlaista metsaa ja pusikkoa. Ainoa ero on, etta Suomessa ei pelikaaneja lentele jokisuun ylla.

 

Ihan nain isoja petajia ei kylla Suomesta loydy...

Kun olin Kentuckyssa, ihmettelin miten siella on niin hirmuinen maara kukkoja: kieuantaa kuului joka talon nurkalta. Sitten kuulin, etta siella jarjestetaan viela - salaa, tietenkin - kukkotappeluja.

Kun saavuin Oregoniin, huomasin etta samanlainen kieunta kay taallakin, aika monessa paikassa. Ja paikallislehdesta (mistas muualtakaan!) luin, etta joo-o, kylla kukkotappeluja jarjestetaan taallakin. Salaa, tietenkin. Kun kyse on laittomasta puuhastelusta.

Itse asiassa paikallisen aviisin yksi paauutisia oli, etta Romanian entinen prinsessa, joka asuu nykyaan Oregonissa, on sotkeentunut kukkotappeluihin ja ollut niita jarjestamassa. Eli kyseessa on ihan high-society-puuhastelu...

Ja muita elaimellisia uutisia: peuroja ei ole nakynyt enaa aikoihin. Ihan tuli jo ikava niita. Sen sijaan tien vierustalla, kuolleena, makasi kojootti. Jonka hanta oli katkaistu ja viety. Ilmeisesti joku  halusi hattuunsa "kivan" koristuksen...

Metsat ja vainiot ovat hiljentyneet lintujen laulusta, syksyn saapumisen kylla huomaa.

Ja huomaa sen siitakin, etta pyorailijoiden maara on vahentynyt. Taidan olla yksi taman TransAmerican reitin viimeisista mohikaaneista, kausi alkaa olla jo niin lopussa. Mutta sen sijaan rannikkoreittia ajavia pyorailijoita on tullut vastaan useita. Eli he ovat lahteneet yleensa Seattlesta ja pyorailevat Tyynenmeren rannikkoa myoten alas San Diegoon.

- Tama on juuri passelein aika sille pyoraretkelle, silla pahimmat sateet ovat jo ohi, kertoi eras vastaantullut pyoramies.

 

Maisemat olisivat hukaisevat - hiekkarantoja ja kiemurtelevaa rantaviivaa - jos saa olisi vahan parempi. Mutta eilen tanne jymahti joku onneton matalapaine: pilvea ja sumua riittaa niin, ettei tahdo eteensa nahda. Paikallisten mukaan saassa pitaisi kuitenkin huomenissa tapahtua muutos parempaan.

Sita odotellessa.

 

"Ocian at sight! O! Joy!" Nain kirjasi paivakirjaansa tutkimusmatkailija William Clark,kun retkikunta oli viimeinkin ylittanyt mantereen ja paassyt meren rantaan.  Vahan samat oli tunnelmat minullakin; etta huhhuh, siina se nyt loiskuaa, Tyyni valtameri. Olihan tuo jo aikakin...

Meren kuuli jo ennen kuin sen naki: sellainen kohina kavi, etta maiseman vaihdoksen tiesi jo hyvissa ajoin. Pitihan se kayda valtaisalla hiekkarannalla kengankarjet mereen jo kastamassa, ja vahan suolavetta maistamassa.

Uimaan ei tee mieli, silla ilma viileni melkoisesti juuri taksi paivaksi. On sen verran syksyinen ilma, etta takkia on saanut pitaa paalla koko pyorailypaivan, eika aurinkokaan ole juuri pilkahdellut.

Tyynenmeren kunniaksi pidan tanaan lyhyen pyorailypaivan. Pacific City on sopivan merelliselta kuulostava kyla toipua aamupaivan pyorailyrasituksista. Mutta sen huomaa, etta turistialueella ollaan. Tiet ovat monikaistaisia ja leveita, ja hotellit ovat hinnoissaan. Vaikka ainakaan talla hetkella taalla ei kylla mitaan ruuhkaa ole.

Tasta eteenpain reitti myotailee rantaviivaa ja jatkuu parin paivan verran pohjoiseen. Koska aikaa on yltakyllaisesti (lentolippu takaisin Suomeen vasta 5.9.), niin en vaivaudu pitamaan minkaanlaista kiiretta. Maaranpaassa Astoriassa lienen ehka kolmen paivan paasta.

Vahiin kay, ennen kuin loppuu.

 

Kun aamun aloittaa kahdella lautasellisella sokerihuurrutettuja kauramuroja, se tietaa sita etta nousu(sokeri)humala on nopea, mutta kankkunen kamala. Ja nalka tulee uudestaan akkia.

Muutakaan motellissa ei oikein ollut, kahvin lisaksi. Mutta parjaa sita alkuunsa tuollakin, kun on pakko. Yleensa sita tarvitseekin ns. toisen aamiaisen joskus kymmenen-yhdentoista maissa, jos aamu on alkanut aikaisin.

Taalla uskotaan siihen, etta aamiainen on paivan tarkein ateria. Monissa ravintoloissa aamiaista tarjoillaan lapi koko paivan.

Joskus aamiaisvaihtoehdot pistavat vahan miettimaan. Kuten se, etta vaahterasiirapilla valeltavia pannukakkuja tarjoillaan yhdessa, siis samalla lautasella, paistettujen munien tai pihvin kanssa. Mutta mitas - meneehan se tuollakin lailla. Omakohtaista kokemusta on.

Eugenesta on kohtuullisen vaivatonta pyorailla eteenpain kohti lantta: taalla on jopa pyoratiet! Ei ole joka kaupungissa. Menee silti puolistuntinen, ennen kuin olen valjemmilla vesilla, autiommilla tieosuuksilla. Tie jatkuu suorana ja tasaisena - suorastaan epatodellisen tasaisena. Tamahan on kuin Kansasissa!

Kansasista on tullut minulle kaiken mahdollisen mittari ja vertailukohta. Kuuma kuin Kansasissa, kuivaa kuin Kansasissa, tuulee kuin Kansasissa...

Aurinko paistaa, melkein yhta polttavasti kuin Kansasissa... No joo, paitsi etta niin se taalla lansiosissa paistaa melkein aina. Pientareilla aaltoilee kukkameri ja vastatuuli puhaltaa silla lailla sopivasti, etta se haihduttaa otsaa peittaneen hien.

Rehevyydesta ja kukkaloistosta huolimatta sen jo huomaa: kesa on kaantymassa syksyksi. Omena- ja paarynapuut ovat hedelmista raskaina, pientareelle on pudonnut maissintahkia. Linnut alkavat keraantya parviksi.

Nakojaan pyorailijatkin: minut ohittaa viiden pyorailijan ryhma. Ovat hekin menossa Astoriaan, ovat hekin aloittaneet Virginiasta, ja ovat hekin olleet Eugenessa yota. Muuta ei ehdita eika jakseta jutella, pojilla on kiire eteenpain.

Viiden minuutin kuluttua ohitan heidat: pojat ovat piipahtaneet hedelmapuutarhaan paarynavarkaisiin.

 

25 kilometrin paassa Harrisburgissa on sen toisen aamiaisen aika. Kahvila on tavanomaisen mukava, puoliksi taynna paikallista vanhempaa vakea. Kahvia ja pihvivoileipa ja lasillinen vetta - juuri sopivan tanakka vastapaino sokerimuroille.

Peoriaan on toiset noin 20 kilometria. Liikenne hiljenee entisestaan. Harvat vastaantulevat autoilijat tervehtivat. Samoin hakissaan olevat koirat: ne rakyttavat ja pyorivat innoissaan ympyraa minut huomattuaan. Mustaharmaan viirukas kissa askeltaa kaikessa rauhassa tien yli eika ole minua huomaavinaankaan.

Miehet ovat peltotoissa. Kilometrin paassa pellolla ilmaan nousee iso polypilvi, ja sen keskelta erotan traktorin. Sadonkorjuu on jo tehty, jaljella on keltainen sanki tai harmaanruskea multa. Tuuli tekee taideteoksiaan polisevalla pellolla; nostaa ilmaan pienia tomutornadoja, jotka jahtaavat toinen toistaan pellon laitaan asti.

Peoriassa on kymmenkunta taloa ja kaksi kukkamyymalaa tien varressa. Leipomokin olisi, mutta olkoon. Pidan lepo- ja huoltohetken joen varressa olevalla pysakointipaikalla.

Ketujt ovat ruvenneet taas kitisemaan ja vaihteetkin rusahtelevat huolestuttavasti. No, ei Mustangikaan enaa mikaan poikanen ole: kun takana on jo noin 6000 kilometria, ei ihme etta pienia kulumia alkaa olla. Surautan rasvaa ketjuihin, ja pyora hiljenee saman tien entisenlaiseksi vakaaksi taivaltajaksi.

Peltoa, pienia metsikkoja. Jokia. Muddy Creek ei ole ollenkaan nimensa veroinen eli mutainen puronen. Se on itse asiassa kauniin vihrea pieni joki, joka kiemurtelee kuin kaarme isojen puiden ja niiden naavapartojen alla. Puolenkymmenen kilometrin paassa Willamette kuuluu jo isompien jokien sarjaan.

Corvallisin kaupunki ilmestyy eteen vahan varkain. Yhtakkia tie levenee, liikenne lisaantyy - ja edessa on liikennevaloja, katuja, kauppoja.

Kello on vasta kaksi iltapaivalla, joten noin 85 kilometria on mennyt hammastyttavan akkia. Paatien vieressa on Super-8-motelli, se saa nyt kelvata. Taalla ei ole leirinta-alueita, joten motellit jaavat ainoiksi vaihtoehdoiksi.

Seuraa normaalit rutiinit: suihku ja vaatteiden pesu. Unohdin edellisena paivana laittaa teltan kuivumaan, joten se on tehtava nyt. Teltan katon sisapuolelle oli tiivistynyt kosteutta, joka on syyta kuivattaa pois. Siispa telttakangas levalleen lattialle.

Sitten seuraa hammastyttava huomio: kahvinkeittimen vieressa on pienia kahvipakkauksia, joissa lukee selvasti etta Kahvi. Siis suomeksi.

Kayn syomassa intialaisen kanasalaatin Onnellisen Planeetan kahvilassa. Poytaa koristavat muoviset dinosaurukset.

Sitten eksyn kirjakauppaan. Voi mita aarteita siella olisi... niin kuin se kirja autistisesta tytosta, jolla on epatavallisen hyva ja syva yhteys elaimiin. Sitten han menee toihin kalasailyketehtaaseen. Tai se kirja runoilijasta, joka vaeltaa Penniinien vaellusreitin Englannissa ja runoilee itsensa majapaikkoihin ja vaikka mihin.

Mutta maltan mieleni. Pyoralaukun saumat alkavat ratkeilla muutenkin.

Tana iltana taytyy viela suunnitella huomista paivaa. Nayttaa silta, etta siita ei tule ihan nain tasainen. Ainakaan maantieteellisesti: vuoria ja muita nyppyloita on taas edessa.