Taman kauemmas ei enaa pyoralla paase...

Reissu alkaa vedella viimeisiaan, jaljella on enaa muutama luppopaiva San Franciscossa. On loppuyhteenvedon aika. Eli: oliko se sen arvoista?

No oli se.

Noin 6900 pyorailtya kilometria. Nelja kuukautta. 14 osavaltiota. Kolme puhjennutta rengasta. 27 tielta pelastettua kilpikonnaa. Lukemattomia hikilitroja. Mailitolkulla mahtavia maisemia.

Myos oma olomuoto on reissun aikana muuttunut. Ainakin rahjaisemmaksi. Housujen persauksissa on reika, kun olen jotenkin kanottanyt enempi toisen kankkuni varassa satulassa. Kenganpohjat ovat ulkoreunoista kuluneet -  mita kylla ihmettelen: mitenka pyoraily voi kuluttaa kenganpohjia noin...? Minusta on myos  tullut puoliblondi, kun hiusten latvat ovat karventyneet auringossa. Kasvoilla menee mystinen valkoinen juova, kyparan hihnasta johtuva rusketusraja. Kilojakin on jokunen tippunut.

Onko sitten jotakin henkisempaa kasvua tapahtunut? No enpa tieda... tai ehka se fakta on tullut entista selvemmaksi, etta kaikkeen pystyy, kun vain ryhtyy. Pyorareissun alkumetrit eivat nimittain olleet ihan helppoja, ja aika skeptinen olin itse sen suhteen, etta mitenhan tassa kay. Mutta kun ottaa paivan kerrallaan, niin loppujen lopuksi sita paasee aika pitkalle.

Lahes jokainen vastaantulija kyseli loppuvaiheessa, etta mika on ollut matkalla parasta. Sitapa on vaikea sanoa, helpompaa on kertoa mitka asiat ovat jaaneet parhaiten mieleen. Ne kaikki pienet yksityiskohdat: kilpikonnat kompimassa keskella tieta. Peurat rymisemassa pensaikossa. Pannukakut aamiaisella. Wyomingin autiomaiden hiljaisuus. Autoilijat, jotka pysahtyivat ja tarjosivat vetta tai limsaa. Pyorailijoiden valinen "heimotunne".

Kylla sita kaikkea jo kaipaa. Ja itse pyorailya myos.

Pyoraillessa mietin sita, miten saisin yhteen lauseeseen tiivistettya kaiken kokemani.  Ja keksinhan mina sen: "Amerikka on iso ja kuuuma paikka, missa on hevosia ja mukavia ihmisia - ja ihan liian paljon makia!"

Tassa vaiheessa on hyva kiittaa myos teita, hyvat lukijat! Kiitokset rohkaisevista kommenteista seka blogissa etta facebookissa. Kun kuumuus ja matkan pituus ja vasymys ja ties mika meinasi lamaannuttaa, piristi suuresti lukea  tsemppaavia ja rohkaisevia kommentteja!

Ihmiset, ette ehka arvaakaan miten iso apu niista oli!  Yhdessa sita on poljettu USAn halki!

Enta mita kuuluu Mustangille - uskolliselle ratsulleni, joka nurkumatta kantoi minut lapi kuuman Kansasin, Kalliovuorten ja kaikuvien kanjonien?

Hyvaa kuuluu.  Mustangin laukka jatkuu nyt Astoriassa, missa lahjoitin sen naisten turvakodille.

Mustangin ja minun viimeinen yhteinen maili...

Sita ennen Juho kuitenkin eli ainakin jonkun aikaa Washingtonin osavaltiossa, pienessa kylassa nimelta Naselle. Jaa etta mistako se tiedetaan - no siita, etta Juho laittoi aikoinaan veljelleen Vesannolle Nasellesta postikortin. Kuvassa Juho poseeraa muiden nuorten miesten kanssa, ehka sahan edessa.

Kortissa sanottiin suurin piirtein, etta "Hei veli, enpa ole pitkaan aikaan kirjoittanut, mutta tassa on sen sijaan tama kortti. Parhain terveisin, veljesi John."

Etta siinapa ne tarkeimmat kuulumiset...

Joka tapauksessa, Naselle oli niin lahella pyorailyreittini virallista paatepistetta Astoriaa, etta pakkohan siella oli kayda. 15 mailia Astoriasta, ja siella nokotti pieni kyla. Kaksi kirkkoa, kauppoja, motellejakin jopa, ja koulu.

Marssin syomaan lounasta Shellin huoltoaseman kuppilaan, ja kavi niin kuin usein kay: nurkkapoydassa istunut herrasmies rupesi utelemaan, etta mista kaukaa se vieras oikein on. Mina, etta no Suomesta, ja isosedan jalanjalkia tassa etsitaan.

Selvisi, etta Nasellessa ei juuri muita asukaan kuin suomalaisten jalkelaisia. He ovat olleet metsatoissa tai sahalla tai kalastaneet. Monet suomalaiset menivat naimisiin keskenaan, mutta jotkut paatyivat yksiin myos paikallisten intiaanien kanssa.

- Heidan lapsiaan kutsutaan nimella Findians! nauroi mies.

Mies rupesi tuumimaan, olisiko ketaan niin vanhaa ihmista elossa, joka Juhon mahdollisesti muistaisi, mutta eipa sellaisia old-timereita taida enaa olla. Han kuitenkin neuvoi minut eteenpain paikalliseen yhdistettyyn museo-kahvila-arkistoon, mika olikin hieno paikka: kaikenlaista Suomi-tietoa ja -tavaraa vaikka kuinka paljon, ja tietoja alueella asuneista suomalaisista.

Selvisi, etta vuonna 1910 Nasellessa on vaikuttanut mies nimelta John Laiclain, sukunimi oli varustettu kysymysmerkilla. Kyseessa on saattanut olla isoseta. 28-vuotias mies on ollut metsatoissa ja asunut tukkikampalla. Muutapa tietoa hanesta ei loytynytkaan, seuaravaksi pitaisi menna Alaskaan kaivelemaan sielta.

- Olisikohan han lahtenyt pohjoiseen kultakuumeen aikoihin, tuolloin Astoriasta paasi napparasti laivalla suoraan Alaskaan, tuumasi toinen herra museolla.

Kenties, kenties. Asia vaatii jatkotutkimuksia! Mutta ei ehka enaa talla matkalla.

Naselle oli nimittain pyorareittini vihoviimeinen pysahdyspaikka. Lannemmaksi ei enaa paase, edessa loiskuaa meri.

Sita ollaan nyt perilla.

Jaa etta miltako nyt tuntuu: vasyneelta, onnelliselta - vai vasyneelta mutta onnelliselta?

Jooo-o. Varmaankin. Mutta ennen muuta holmistyneelta. Etta tassako tama sitten oli. Etta nytko se sitten loppui, ihan oikeasti?

Ja tuntuu haikealtakin. Mita sita nyt keksii tekemista, kun ei ole enaa pyorailyakaan...

Olen yrittanyt selvita naista haikeista ajoista tutkailemalla Astorian kaupunkia. Tama on ollut paaosin suomalaisten, ruotsalaisten ja muiden skandinaavien asuttama paikka. Ja seuraelama on aikoinaan ollut, sanoisinko, vilkasta.

Astoriassa on tutun tyylisia puutaloja.

Varsinkin suomalaiset ovat siina asiassa kunnostautuneet, muun muassa komein kapakka ja peliluola, Louvre, oli suomalaisen miehen rakennuttama ja omistama. Eli peliluolia, prostituutiota, viinaa, merimiehia... mutta myos ylaluokan ihmisia, jotka katsoivat muiden mesoamista nenanvarttaan pitkin ja kirjoittivat valittavia kirjeita paikallislehden paatoimittajalle (mika osoittaa, ettei mikaan ole aikojen kuluessa muuttunut).

Astoriasta loytyy viela komea Suomi-halli ja myos Marimekon ja muiden Suomi-tavaroiden myymala, ihan isoimman kauppakadun varrelta. Ja heti ensimmaiseksi, kun kaupunkiin pyorailin, huomasin suuren Suomen lipun hulmuavan eraan talon edessa. Pitihan sita jo ihan uteliaisuudesta menna rimputtamaan ovikelloa, mutta valitettavasti ei ollut ketaan kotona. Tai sitten eivat aukaisseet tuntemattomalle maankiertajalle ovea.

Paikallisesta Heritage-museosta loytyy tolokuttomasti tietoa suomalaisten tekemisista talla alueella, etenkin vanhoja lehtileikkeita sun muuta. Sielta lahti mukaan kirja jos toinenkin...

Maisemat taalla ovat kuin konsanaan Suomesta: samanlaista metsaa ja pusikkoa. Ainoa ero on, etta Suomessa ei pelikaaneja lentele jokisuun ylla.

Ihan nain isoja petajia ei kylla Suomesta loydy...

Kun saavuin Oregoniin, huomasin etta samanlainen kieunta kay taallakin, aika monessa paikassa. Ja paikallislehdesta (mistas muualtakaan!) luin, etta joo-o, kylla kukkotappeluja jarjestetaan taallakin. Salaa, tietenkin. Kun kyse on laittomasta puuhastelusta.

Itse asiassa paikallisen aviisin yksi paauutisia oli, etta Romanian entinen prinsessa, joka asuu nykyaan Oregonissa, on sotkeentunut kukkotappeluihin ja ollut niita jarjestamassa. Eli kyseessa on ihan high-society-puuhastelu...

Ja muita elaimellisia uutisia: peuroja ei ole nakynyt enaa aikoihin. Ihan tuli jo ikava niita. Sen sijaan tien vierustalla, kuolleena, makasi kojootti. Jonka hanta oli katkaistu ja viety. Ilmeisesti joku  halusi hattuunsa "kivan" koristuksen...

Metsat ja vainiot ovat hiljentyneet lintujen laulusta, syksyn saapumisen kylla huomaa.

Ja huomaa sen siitakin, etta pyorailijoiden maara on vahentynyt. Taidan olla yksi taman TransAmerican reitin viimeisista mohikaaneista, kausi alkaa olla jo niin lopussa. Mutta sen sijaan rannikkoreittia ajavia pyorailijoita on tullut vastaan useita. Eli he ovat lahteneet yleensa Seattlesta ja pyorailevat Tyynenmeren rannikkoa myoten alas San Diegoon.

- Tama on juuri passelein aika sille pyoraretkelle, silla pahimmat sateet ovat jo ohi, kertoi eras vastaantullut pyoramies.

Maisemat olisivat hukaisevat - hiekkarantoja ja kiemurtelevaa rantaviivaa - jos saa olisi vahan parempi. Mutta eilen tanne jymahti joku onneton matalapaine: pilvea ja sumua riittaa niin, ettei tahdo eteensa nahda. Paikallisten mukaan saassa pitaisi kuitenkin huomenissa tapahtua muutos parempaan.

Sita odotellessa.

"Ocian at sight! O! Joy!" Nain kirjasi paivakirjaansa tutkimusmatkailija William Clark,kun retkikunta oli viimeinkin ylittanyt mantereen ja paassyt meren rantaan.  Vahan samat oli tunnelmat minullakin; etta huhhuh, siina se nyt loiskuaa, Tyyni valtameri. Olihan tuo jo aikakin...

Meren kuuli jo ennen kuin sen naki: sellainen kohina kavi, etta maiseman vaihdoksen tiesi jo hyvissa ajoin. Pitihan se kayda valtaisalla hiekkarannalla kengankarjet mereen jo kastamassa, ja vahan suolavetta maistamassa.

Uimaan ei tee mieli, silla ilma viileni melkoisesti juuri taksi paivaksi. On sen verran syksyinen ilma, etta takkia on saanut pitaa paalla koko pyorailypaivan, eika aurinkokaan ole juuri pilkahdellut.

Tyynenmeren kunniaksi pidan tanaan lyhyen pyorailypaivan. Pacific City on sopivan merelliselta kuulostava kyla toipua aamupaivan pyorailyrasituksista. Mutta sen huomaa, etta turistialueella ollaan. Tiet ovat monikaistaisia ja leveita, ja hotellit ovat hinnoissaan. Vaikka ainakaan talla hetkella taalla ei kylla mitaan ruuhkaa ole.

Tasta eteenpain reitti myotailee rantaviivaa ja jatkuu parin paivan verran pohjoiseen. Koska aikaa on yltakyllaisesti (lentolippu takaisin Suomeen vasta 5.9.), niin en vaivaudu pitamaan minkaanlaista kiiretta. Maaranpaassa Astoriassa lienen ehka kolmen paivan paasta.

Vahiin kay, ennen kuin loppuu.

Muutakaan motellissa ei oikein ollut, kahvin lisaksi. Mutta parjaa sita alkuunsa tuollakin, kun on pakko. Yleensa sita tarvitseekin ns. toisen aamiaisen joskus kymmenen-yhdentoista maissa, jos aamu on alkanut aikaisin.

Taalla uskotaan siihen, etta aamiainen on paivan tarkein ateria. Monissa ravintoloissa aamiaista tarjoillaan lapi koko paivan.

Joskus aamiaisvaihtoehdot pistavat vahan miettimaan. Kuten se, etta vaahterasiirapilla valeltavia pannukakkuja tarjoillaan yhdessa, siis samalla lautasella, paistettujen munien tai pihvin kanssa. Mutta mitas - meneehan se tuollakin lailla. Omakohtaista kokemusta on.

Eugenesta on kohtuullisen vaivatonta pyorailla eteenpain kohti lantta: taalla on jopa pyoratiet! Ei ole joka kaupungissa. Menee silti puolistuntinen, ennen kuin olen valjemmilla vesilla, autiommilla tieosuuksilla. Tie jatkuu suorana ja tasaisena - suorastaan epatodellisen tasaisena. Tamahan on kuin Kansasissa!

Kansasista on tullut minulle kaiken mahdollisen mittari ja vertailukohta. Kuuma kuin Kansasissa, kuivaa kuin Kansasissa, tuulee kuin Kansasissa...

Aurinko paistaa, melkein yhta polttavasti kuin Kansasissa... No joo, paitsi etta niin se taalla lansiosissa paistaa melkein aina. Pientareilla aaltoilee kukkameri ja vastatuuli puhaltaa silla lailla sopivasti, etta se haihduttaa otsaa peittaneen hien.

Rehevyydesta ja kukkaloistosta huolimatta sen jo huomaa: kesa on kaantymassa syksyksi. Omena- ja paarynapuut ovat hedelmista raskaina, pientareelle on pudonnut maissintahkia. Linnut alkavat keraantya parviksi.

Nakojaan pyorailijatkin: minut ohittaa viiden pyorailijan ryhma. Ovat hekin menossa Astoriaan, ovat hekin aloittaneet Virginiasta, ja ovat hekin olleet Eugenessa yota. Muuta ei ehdita eika jakseta jutella, pojilla on kiire eteenpain.

Viiden minuutin kuluttua ohitan heidat: pojat ovat piipahtaneet hedelmapuutarhaan paarynavarkaisiin.

25 kilometrin paassa Harrisburgissa on sen toisen aamiaisen aika. Kahvila on tavanomaisen mukava, puoliksi taynna paikallista vanhempaa vakea. Kahvia ja pihvivoileipa ja lasillinen vetta - juuri sopivan tanakka vastapaino sokerimuroille.

Peoriaan on toiset noin 20 kilometria. Liikenne hiljenee entisestaan. Harvat vastaantulevat autoilijat tervehtivat. Samoin hakissaan olevat koirat: ne rakyttavat ja pyorivat innoissaan ympyraa minut huomattuaan. Mustaharmaan viirukas kissa askeltaa kaikessa rauhassa tien yli eika ole minua huomaavinaankaan.

Miehet ovat peltotoissa. Kilometrin paassa pellolla ilmaan nousee iso polypilvi, ja sen keskelta erotan traktorin. Sadonkorjuu on jo tehty, jaljella on keltainen sanki tai harmaanruskea multa. Tuuli tekee taideteoksiaan polisevalla pellolla; nostaa ilmaan pienia tomutornadoja, jotka jahtaavat toinen toistaan pellon laitaan asti.

Peoriassa on kymmenkunta taloa ja kaksi kukkamyymalaa tien varressa. Leipomokin olisi, mutta olkoon. Pidan lepo- ja huoltohetken joen varressa olevalla pysakointipaikalla.

Ketujt ovat ruvenneet taas kitisemaan ja vaihteetkin rusahtelevat huolestuttavasti. No, ei Mustangikaan enaa mikaan poikanen ole: kun takana on jo noin 6000 kilometria, ei ihme etta pienia kulumia alkaa olla. Surautan rasvaa ketjuihin, ja pyora hiljenee saman tien entisenlaiseksi vakaaksi taivaltajaksi.

Peltoa, pienia metsikkoja. Jokia. Muddy Creek ei ole ollenkaan nimensa veroinen eli mutainen puronen. Se on itse asiassa kauniin vihrea pieni joki, joka kiemurtelee kuin kaarme isojen puiden ja niiden naavapartojen alla. Puolenkymmenen kilometrin paassa Willamette kuuluu jo isompien jokien sarjaan.

Corvallisin kaupunki ilmestyy eteen vahan varkain. Yhtakkia tie levenee, liikenne lisaantyy - ja edessa on liikennevaloja, katuja, kauppoja.

Kello on vasta kaksi iltapaivalla, joten noin 85 kilometria on mennyt hammastyttavan akkia. Paatien vieressa on Super-8-motelli, se saa nyt kelvata. Taalla ei ole leirinta-alueita, joten motellit jaavat ainoiksi vaihtoehdoiksi.

Seuraa normaalit rutiinit: suihku ja vaatteiden pesu. Unohdin edellisena paivana laittaa teltan kuivumaan, joten se on tehtava nyt. Teltan katon sisapuolelle oli tiivistynyt kosteutta, joka on syyta kuivattaa pois. Siispa telttakangas levalleen lattialle.

Sitten seuraa hammastyttava huomio: kahvinkeittimen vieressa on pienia kahvipakkauksia, joissa lukee selvasti etta Kahvi. Siis suomeksi.

Kayn syomassa intialaisen kanasalaatin Onnellisen Planeetan kahvilassa. Poytaa koristavat muoviset dinosaurukset.

Sitten eksyn kirjakauppaan. Voi mita aarteita siella olisi... niin kuin se kirja autistisesta tytosta, jolla on epatavallisen hyva ja syva yhteys elaimiin. Sitten han menee toihin kalasailyketehtaaseen. Tai se kirja runoilijasta, joka vaeltaa Penniinien vaellusreitin Englannissa ja runoilee itsensa majapaikkoihin ja vaikka mihin.

Mutta maltan mieleni. Pyoralaukun saumat alkavat ratkeilla muutenkin.

Tana iltana taytyy viela suunnitella huomista paivaa. Nayttaa silta, etta siita ei tule ihan nain tasainen. Ainakaan maantieteellisesti: vuoria ja muita nyppyloita on taas edessa.

Oli melkoinen muutos syoksya vuoristosta alas lahestulkoon sademetsamaisiin oloihin. Kun hetki sitten ymparilla oli kuivaa pensaikkoa ja katajia ja sen jalkeen laavakivikkoa MacKenzie-vuorella, nyt maisema on niin vihreanrehevaa, ettei uskoiskikaan: jattimaisia mantyja, puolen metrin mittaisten naavatupsujen peittamia oksia, muratin peitossa olevia puita, saniaisia... ja ilmakin tuntuu huomattavasti kosteammalta.

Ja yot ovat taas taynna siritysta ja muuta viritysta.

Tamahan on kuin Virginiassa!

Pyorailijoita ei enaa hirveasti nay: kesa alkaa olla jo takanapain. - Sina taidat olla niita jalkijoukkoja, eras kuppilan tati totesikin minulle.

Nainpahan se on. Uskomatonta miten akkia kesa on hurahtanut. Kun vasta asken ihastelin omenankukkia Virginiassa, nyt saan poimia jo omenia syotavaksi Oregonissa.

Eugene on isohko, noin 130 000 asukkaan kaupunki. En yleensa valittaisi  nain isoista pitajista, mutta toisaalta, onpahan se vaihtelua. - Varmasti tykkaat Eugenesta, se on sellainen aika liberaali kaupunki, kertoi eras vanha pyorailijaseta minulle MacKenzie-vuoren paalla. En tieda oikein mita han liberaalilla varsinaisesti tarkoitti, mutta ainakin taalla nayttaa olevan melkoinen maara kaikennakoisia reppureissaajia. Osa heista oli eilen valloittanut kokonaisen kadunpatkan.

Mustangilla ja minulla on matkaa viela ehka viikon verran, ennen kuin ollaan Astoriassa. Aikaa on ruhtinaallisesti, joten en aio pitaa kiiretta. Reitti kulkee ensin rannikolle ja lahtee sitten rannikkoviivaa myotaillen pohjoiseen Astoriaan. Se on mukavaa, nakeepahan rannikkoseutuakin. Ja ehka paasee jopa uimaan!

Sain motellin viimeisen huoneen. Kun ihmettelin, etta mista moinen menekki johtuu, virkailijatytto kertoi, etta motellit ja hotellit ovat nyt palomiehia taynna. Viereisilla vuorilla raivoaa nimittain parikin metsapaloa. Paikallislehdesta (mistas muualtakaan!) luin sitten asiasta lisaa: palo uhkasi jo levita John Dayn kaupunkiinkin, ja reunamilla asujat olivat saaneet jo varoituksen, etta kohta saattaa olla evakkoon lahto edessa. No ei sentaan, silla yolla satoi ja tuuli kaansi suuntaansa, joten kaupunki ei enaa ollut vaarassa.

Metsapaloja on Oregonissa nyt useallakin alueella, ja ne ovat saaneet alkunsa salamaniskusta. Myos muualla, kuten Coloradossa, metsapalot ovat tana kesana olleet ongelmana, ja viranomaiset joutuivat sulkemaan yhden ison tien. Onneksi tie oli saatu avatuksi siina vaiheesa kun mina sinne alueelle saavuin, muuten olisi ollut pitka kiertaminen edessa.

Palomiehet myos saavat ihan julkista kiitosta: esimerkiksi kauppojen edessa olevilla valkkyvilla sahkoisilla ilmoitustauluilla lukee usein etta Thank you firefighters! Eli Kiitos, palomiehet!

Illalla naytti silta, etta ukkonen se taas tulee ja iskee, mutta eipa kuitenkaan. Ja hyva niin, silla John Dayssa oli markkinoiden paatteeksi rodeo! Sita oli taas lysti seurata ja verrata aiempiin elamyksiin. Tassa rodeossa naisilla oli suurempi rooli: he muun muassa lassosivat vasikoita ihan kuten miehetkin. Silla erolla, etta naiset eivat sitten hypanneet hevosensa selasta kellistamaan vasikkaa ja sitomaan sen jalkoja, vaan he lassoamisen jalkeen antoivat koyden pudota kasistaan ja paastivat vasikan menemaan.

Mutta se mika varasti koko shown oli kylla yksi harkapainen harka, joka ei meinannut suostua lahtemaan areenalta pois, ei sitten millaan!  Haralla ratsastus on yleensa rodeoiden paatosnumero, ja tamakin harka oli jo onnistuneesti heittanyt ratsastajan selastaan. Sitten se ravasi areenan toiseen paahan ja jai jurnuttamaan yhteen kohtaan. Kun ratsastajamies tuli kahden paimenkoiransa kanssa hatistelemaan sita pois, harka vain laski paatansa alemmas ja jatkoi jurotustaan. Valilla se innostui jahtaamaan koiria ja katseli ratsastajaakin jo silla silmalla, mutta sitten se taas jai paikalleen miettimaan elaman syvallisia totuuksia.

Sen verran tujakka otus oli kyseessa, etta eihan sita oikein vakisin areenalta saa pois millaan. Ainakin varttitunti meni, ja areenan toisessa paassa harkaratsastus jo jatkui, kun tama vaan tokottaa nurkassa... koiratkin jo herkesivat ahdistelemasta, kun huomasivat ettei mikaan auta. Ratsastaja ei uskaltanut menna kovin  lahelle, silla harka mulkoili aika hyytavasti.

Tuntuu etta koko yleiso seurasi enemman tuon yhden harkapaisen haran edesottamuksia kuin varsinaista rodeota.

Sitten harka sai ilmeisesti miettimisensa mietittya ja jolkotteli kohtuullisen kiltisti - kahden koran kohteliaasti seuratessa - pilttuuseensa. Ja rodeo paasi etenemaan loppuunsa.

Tama paiva oli sitten laiskanpulskeaa laskettelua Dayvilleen. Kaytannossa lievaa alamakea lahes koko matka. No, huomenna asia kylla kuittaantuu... on sen verran ison vuorensolan ylitys edessa.

Dayville on vihrea ja idyllinen kyla, missa on kauppa, kahvila, posti ja kirkko, ja siina kirkossa olen nyt yota. Taalta loytyy vessat, suihkut, pesukoneet ja kaikki pelit, tietokonetta myoten - kaikki pyorailijoiden kaytossa. Ilmaiseksi. Mita nyt lahjoituksen voi jattaa, mutta nekin lahjoitusrahat kaytetaan pyorailijoiden hyvaksi.

Vieraskirjasta loytyi taas monia tuttuaj nimia: reissun ensimmaisena paivana tapaamani pohjoisirlantilaiset Dave ja Gerry ovat yopyneet taalla. Samoin hollantilaiset Ben ja Nelleke!

Vapaapaivana halutaan vahan luksusta elamaan. Silloin etsiydytaan kohtuumukavaan hotelliin tai motelliin, silla leirinta-alueistakin tarvitsee valilla lomaa.

Baker City on hyva paikka vapaapaivalle. Motelli on halpa, hyva ja keskustassa. Kaupunki on sen verran iso, etta sielta loytyy itsepalvelupesula, pyoraliike ja sopiva maara ravintoloita, kahviloita, kirjakauppoja ja kirpputoreja.

Tanaan vein heti aamupaivasta pyoran huoltoon. Eturengas oli jo niin kulunut, etta siihen oli tullut kerrassaan merkillinen mutka. Pyoraliikkeen "poeka" arveli, etta vaihtamalla asia paranee. No nain tehtiin. Uusi rengas ei ollut ihan niin laadukas kuin entinen, mutta poeka tuumasi, etta varmemmin silla paasee perille kuin silla entisella.

Sitten vetelehdin puoli paivaa aivan ihastuttavassa kahvilassa. Kun on puolentoista viikon ajan joutunut tyytymaan pikkukylien huoltoasemakuppiloihin tai karuihin saluunoihin seka niiden ruokatarjontaan (=erilaisia hampurilaisia ranskalaisilla), sita arvostaa kummasti  ihan oikeaa kahvilaa; sellaista missa on nojatuolit, missa kaikuu vanha jazz ja missa saa kahvin lisaksi totaalisen herkullisia vuohenjuustovoileipia...

Olisin voinut jaada sinne asumaan.

Melkein jainkin.

Mutta sitten piti taas terhistaytya: huomista varten piti hankkia tarpeeksi juomista ja syomista. Kirjakaupasta lahti mukaan kaytetty kirja kahdella dollarilla. Ostelen lukemista aina sielta mista loydan, ja luetut kirjat jatan yleensa lojumaan jonnekin yleiselle paikalle, seuraavan lukijan poimittavaksi.

Taman reissun alussa kuvittelin, etta vapaapaivana sita tulee vierailtua kaikissa mahdollisissa kulttuurielamyksissa ja museoissa. Ja pah. Ei sita jaksa. Vapaapaivana haluaa vain levata ja laittaa aivotkin narikkaan.

Tana iltana taytyy kuitenkin vahan suunnitella huomista reittia. Se nayttaa aika vaativalta: kaksi tai kolme korkeaa vuorensolaa ylitettavana. Ja saa on ihan yhta kuuma kuin aiemminkin. Majoitusvaihtoehdot ovat aika rajalliset: sopivan paivamatkan eli noin 80 kilometrin paassa on pieni kylapahanen, jonka ainoan kaupan takapihalle saa kuulemma pistaa teltan pystyyn. Jos jaksaisin sitkuttaa siita viela 30 kilometria eteenpain, loytyisi isompi kyla, missa on leirintalue ja motelleja. Mutta en usko, etta jaksan.

En viitsi asiaa kuitenkaan viela murehtia. Tana iltana heittaydyn sohvaperunaksi ja kanavasurffailijaksi. USAn telkkariohjelmatarjonta kasittaa suurimmaksi osaksi vanhoja hyvia komedioita (Frazier, Kaikki rakastavat Raymondia, Seinfeldt, Tyttokullat) tai sitten kaameita tositv-draamoja (hauskin on se, missa kilpailijat laitetaan alasti viidakkoon, ja siella saavat sitten selviytya miten parhaiten taitavat - siis tama on ihan totta!). Lisaksi on tietysti uutisia ja tosielaman oikeussalidraamojen seurantaa - tana aamuna oikeussalissa kasiteltiin sita, oliko teini-ikainen poika tappanut isansa (vai isapuolensa) kanssa oman velipuolensa. Etta tammosta.

Nailla evailla sita passaakin lahtea sitten seuraavana aamuna jatkamaan eteenpain.

Montanan ja Idahon rajamailla tuli selvaksi, etta nyt taalla kuljetaan Historiallisilla Alueilla. Niilla paikoilla, missa joskus 1800-luvulla tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clarke liikkuivat  kartoittaessaan maata ja etsiessaan passelia kulkureittia mantereen halki Tyynellemerelle.

Melkein parin mailin valein eteen ilmestyi jokin Lewis-Clarke-matkailukeskus tai vahintaan ilmoitustaulu, missa kerrottiin, mita kaksikko oli juuri talla nimenomaisella paikalla tehnyt. Ja paikallislehdesta luin, miten harrastelija-arkeologit etsivat maastosta kiivaasti lisaa tutkimusmatkailijoiden leirinta-alueita.

Montanan ja Idahon rajaseutu oli miehille vahan hankalaa aluetta - nimenomaan vuorten takia. Mihinkas pain lahdet, kun joka puolella vuoret nousevat vastaan...

Olihan heilla vahan muitakin vastoinkaymisia ja mielenkiintoisia sattumuksia. Se oli nimittain sita aikaa, etta Lewisilla, joka oli vanhaa etelavaltiolaista herraskaissukua, oli mukanaan oma musta orja. Intiaanit, jotka eivat kaikki olleet nahneet edes valkoihoisia aiemmin, hammentyivat kokonaan mustasta miehesta. He arvelivatkin, etta miehella oli sotamaalaus, ja etta retkikunta ei tullutkaan niin rauhallisissa aikeissa kuin mita yritti vaittaa...

No, Lewis ja Clarke paasivat kun paasivatkin Tyynellemerelle, joten minullakin on viela toivoa! Vaikka Oregon on viimeinen osavaltio, niin pyorailtavaa riittaa viela arviolta 2-3 viikoksi.

Eika Oregon paasta helpolla... Varsinkin eilinen paiva oli tuskastuttava. Matkaa oli normaalit noin 85 kilometria, mutta se oli suurelta osalta ylamakea. Kun aurinko porotti ja vastatuuli puhalsi, alkoi iltapaivasta tulla jo uskonpuute. Lisaksi 60 kilometrin matkalla ei ollut minkaanlaisia kauppoja tai muita palveluita, joten juotavaa piti ottaa mukaan melkoinen maara. Siita huolimatta vesi loppui kesken, ja loppuvaiheessa suu alkoi olla jo kuiva kuin beduiinin sandaali.

Mutta maisemat olivat komeita! Tie kulki Helvetinkanjonia myotaillen, ja vieressa kiemurteli ensin Lohijoki ja sitten Kaarmejoki. Taalla makimaisemat ovat taas ruskeita ja kuivan karuja: on kuin mokkanahkainen kangas olisi heitetty kallioiden paalle. Muutos tuli akkia, silla vain paria paivaa aiemmin, Montanassa ja Idahossa, komeat havupuumetsat peittivat vuoria; se oli todellista, hienoa Eramaata.

Pyorailijoita ei tule enaa vastaan niin paljon kuin aiemmin - kausi alkaa olla loppusuoralla. Sen sijaan peurat ovat taalla vakituisia matkakumppaneita. Tienvarret rytisevat, kun peurat ottavat akkilahdot ja pomppivat neljalla jalalla tasajalkaa valkoinen hanta pystyssa eteenpain. Paljon niita jaa myos autojen alle. Raatojen haju tuntuu nenassa jo paljon ennen itse raatoa.

Missoulassa, Montanassa, nain kuinka peuroja on paljon kaupungeissakin. Tahtovat syoda ihmisten kukkapenkeista...

Sinne!

Festaripaikka oli pienen kukkulan paalla mantymetsan keskella olevalla aukiolla. Yksi pieni esiintymislava nokotti aukion toisessa paassa. Yleisolla oli mukana omat tuolit.

Ja oli hauskaa: bluegrassia sai kuulla tuutin taydelta! Siina mandoliinit ja banjot paukkuivat ja viulut vinkuivat! Esiintyjat olivat kohtuullisen lahelta suurin osa, samoin yleiso, eli mikaan massatapahtuma ei todellakaan ollut kyseessa. Tunnelma oli vahan samanlainen kuin Kihveli Soikoon -musiikkitapahtumassa.

Parasta antia oli eraan naisryhman, Darbyn Seireenien, esittama oma laulu Menopaussi-blues. Kertoi juuri siita mista nimi antaa ymmartaa sen kertovan.

Useimmissa bluegrass-lauluissa on jokin tarina, ja laulajien ulosanti oli niin selvaa, etta sanat ymmarsi vaivatta. Minusta tuli melkein bluegrass-fani!

Darbyn seireenit - huima naisbändi!

Festarilippu maksoi kymmenen dollaria, ja toisen kympin kun pulitti, sai olla festarialueella teltassa yota. Yo olikin taynna musiikkia: sirkkojen soiton lisaksi sai kuulla lisaa bluegrassia, silla eivathan muusikot malttaneet lopettaa siihen, kun heidan esiintymisaikansa lavalla loppui...

Juuri kun olin menossa yopuulle, kuulin jonkun miehen huutavan: Paivi! Vahan ihmettelin,etta no minapas kuuluisa olen, kun tuntemattomat noin huutelevat... mutta han oli kuullut minusta naapruriteltassa olijoilta. Brian oli banjonsoittajana yhdessa bluegrass-bandissa, ja hanen vaimonsa oli Suomesta. Olivat asuneet aikoinaan muun muassa Tampereella!

Todettiin, etta maailma on pieni, ja etta musiikki yhdistaa!

Seuraavana aamuna alkoi sitten taas arki: lahes kuudenkymmenen mailin puurtaminen seuraavaan suurempaan kaupunkiin eli Missoulaan. Juuri kun olin ahisemassa vastatuulessa eteenpain, kaksi pyorailijaa - mies ja nainen - ajavat rinnalle ja jaavat juttelemaan. Ja hetken kuluttua nainen, Catherine, kutsui minut kotiinsa yoksi.

Hammastyin niin, etta suostuin.

Ja hyva oli, etta suostuin, silla Catherinen koti on kuin lintukoto. Kissa murrittaa sohvannurkassa - aviomiehen lisaksi - ja minulla on siella oma huone ja oma rauha, hyvaa ruokaa ja pesulapalvelut. Siis paremmat olot kuin hotelleissa.

Missoula on se paikka, missa on myos Adventure Cyclist Associationin (ACA) paamaja. Kyseinen jarjesto on aikoinaan suunnitellut taman minunkin pyorailyreittini etapit ja kartat. Pitihan se paakonttuurissa kayda kylassa: sain jatskia, mahdollisuuden paasta nettiin ja lisaksi tapasin yhden baskimiehen, joka on reissannut maailmalla pyoransa kanssa vuodesta 1997 saakka! Han on pyoraillyt myos Suomen halki pohjoisesta etelaan.

Jotenkin oma neljan kuukauden reissu rupesi tuntumaan aika vaatimattomalta.