Kentucky on selvasti erilainen osavaltio Virginiaan verrattuna. Ensinnakin vuoret - ja yleensakin maisemat - ovat jylhempia. Toisekseen ihmisten puhe on venyvaa kuin purukumi, tarkkana saa olla etta murteesta saa selvaa. Etenkin huoltoasemien penkeilla aikaansa viettavat ukkoporukat ovat melkoisia murre-ekspertteja: puolet heidan puheistaan saa arvata.

Kolmanneksi: koirat ovat taalla melkoinen maanvaiva. Nimenomaan pyorailijoille. Ei hirveasti huvita, kun talon nurkan takaa peraan kimpoaa parhaimmillaan viisikin erikokoista hurttaa, jotka totta kai halyttavat takaa-ajoon mukaan naapuritalojenkin koirat. Sita raksytysta ja juoksemista. Muiden neuvoja noudattaen ostin jo aiemmin koirasuihketta, jonka pitaisi taltuttaa pahimmat raksytyshalut, mutta hankala sita on kayttaa: kun toisella kadella suihkuttelee ja toisella yrittaa ohjata ja sitten pitaisi pysya viela pystyssakin... parhaassa tapauksessa ollaan ojan pohjalla kaikki koirat ja mina yhtena myttyna.

Muitakin elaimia on tullut vastaan. Niinkin eksoottisia kuin kissoja. Olin toissayon vallan mielenkiintoisessa tellttahostellissa: isannan nimi oli David, ja hanella oli ainakin seitseman kissaa ihastuttavassa puutarhassaan. No minahan viihdyin siella vallan mainiosti. Etenkin kun David tarjosi erinomaista ruokaa: pizzaa ja jalkiruoaksi jaateloannos ja viela yomyssy ennen maatamenoa. Isossa, vahan armeijamallisessa teltassa kuuntelin, kun ukkojen jyskasi ylapuolella ja satoi niin etta ihme kun teltta sita edes kesti.

Kissat ovat kuulemma erinomaisia henkivartijoita, kaarmeet kun tahtovat tulla taloon sisallekin.

- Kissat pyydystavat paitsi hiiria ja muuta kaarmeiden ruokaa, myos itse kaarmeita. Sitten ne tuovat kuolleet kaarmeet minulle naytille, nauroi David kissa-armeijansa keskella.

- Jos kissat pelkaavat sisalla vaikkapa mustaa vyota, siita voi arvata, etta taloon on saattanut paasta kaarme. Nain on muutaman kerran tapahtunut.

Sen opin Davidilta, etta teltan vetoketju kannattaa vetaa kiinni ylhaalta. Ettei kaarmevihulaiset paase vetoketjun raosta telttaan sisaan.

 

USA-k%C3%A4rmes-normal.jpg

Tämä pikku sisilisko luikerteli erään tyhjän kahvilaterassin lattialla.

 

Pyoramatkat ovat nyt vaihdelleet 30:sta 80:een kilometriin. Tanaan oli aika raskas paiva, ei muuten, mutta vuorten takia. Nyt ei enaa siis puhuta mistaan maista, vaan ihan vuorista.

Siina kun Suomessa maanteilta loytyva raatovalikoima kasittaa lahinna janiksia ja pikkulintuja, taalla se on vahan eksoottisempi: kaarmeita, kilpikonnia ja opossumeja. Varsinkin kilpikonnat ovat varsinaisia kamikaze-itsemurhamonkijoita, kun ne lahtevat taivaltamaan asvalttitien yli. Olen nahnyt ainakin kymmenen kuollutta kilpikonnaa, mutta sen yhdennentoista ehdin pelastaa. Keskella tieta nokotti sienen nakoinen puolipallo. Yhdesta nurkasta pilkisti ensin vahan silmia, mutta sitten nekin havisivat kuoren alle, kun nostin kilpparin tielta pois ja nurmikolle.

 

USA-kilpikonna-normal.jpg

Nyt olen kylassa nimelta Booneville. Pitaisi etsia presbyteerikirkko, sen pihamaalle voi vissiin leiriytya. Tahan mennessa paras kokemus oli pari paivaa sitten baptistikeskuksessa: jaakaapissa oli ruokaa vihanneskeitosta ja pastasta juustokakkuun - kaikki pyorailijoiden kaytossa! Ilmaiseksi! Ja kun syomassa ei ollut kuin mina ja arizonalainen Alex, niin meillahan oli pidot!

Kylla tassa vahan mieli tekee jo pyorailla kirkosta kirkkoon, kun tuollaisia tarjoiluja on!