Taiskahan se taisi laulaa luritella kuumasta ja kosteasta Mombasasta, mutta tasmalleen samalla lailla voisi laulaa kylla Kentuckystakin. On riittanyt sadetta, ja on riittanyt helletta. - Ja kuumempi vain tulee jatkossa, paikalliset lohduttavat. 

Taiskaa ajankohtaisempi on kuitenkin Marion. Olen nimittain Marion-nimisessa pikkukaupungissa Kentuckyssa. Ja jalleen kirkon tiloissa yota, talla kertaa metodistikirkossa. Sattumalta tultiin tanne parahiksi kun salissa oli ristiaiset menossa. Pieni tytontyllero sai nimekseen Sydney, ja me pyorailijat saimme syoda kaikki jaljelle jaaneet herkut: vihannesdipit ja taytekaakut!

Myos viime yon olimme kirkossa, silla kertaa baptistikirkossa. Pappispariskunta tarjosi meille superhyvan illallisen: kanasalaattia ja jalkiruoaksi jatskia ja mansikoita... eli kylla: kirkoissa kannattaa yopya! Tuntuu melkein, etta eri kirkkokunnat kilpailevat keskenaan siita, miten voivat parhaiten pyorailijoita kestita...

Mietin vahan tuota suunnatonta vieraanvaraisuutta - mita taalla on kylla havaittavissa ihan muutenkin. Kai kyse on jakamisesta. Eikos se ole niita kristinuskonkin perusajatuksia. Etta anna toinen ihokkaasi sita tarvitsevalle... vaikka hyvinvoivat pulskat lansimaalaiset pyorailijat nyt eivat niin suuressa tavaran tai ruoan puutteessa olekaan. Mutta silti. 

Kirkkojen lisaksi myos paloasemat kunnostautuvat majapaikan tarjoajina. Toissayona olin paloasemalla yota, ja mukava oli sisalla yolla vain kaantaa kylkea, kun ukkonen riehui ulkopuolella... palokunta sai halytyksenkin jonnekin keskella yota, mutta eipa tuo pahemmin minun uniani hairinnyt.

Eilen oli iloinen jalleennakeminen, kun sateesta likomarkana saavuin majapaikkaani kirkkoon: siella olivat vanhat tuttavani, Nelleke ja Ben, jotka tapasin ensimmaisen kerran jo useita viikkoja sitten. Niinpa taman paivan pyorailimme sitten yhdessa tanne Marioniin.

On jotensakin uskomatontakin, miten hyvin pyorailijoiden puskaradio taalla toimii. Pyorailijat tuntevat toisensa ainakin nimelta parinsadan mailin sateella: etta keta on tulossa perasta, ketka ovat menneet jo edelta, kuka on mistakin... Suomalaiset taitavat olla taalla aika harvinaisia, silla saan aina kiinnostunutta huomiota kerrottuani mista olen. 

Maisemat ovat vaihdelleet tasaisesta makiseen. Kilpikonnia olen pelastanut maantielta ainakin kymmenen. Isot kilpikonnat eivat halua tulla pelastetuiksi, ne ovat akaisia ja ovat muuten kilpikonniksi melkoisen nopealiikkeisia, kun kaantyvat kohti ja rupeavat napsimaan hampaillaan... Parempi pysya kauempana. 

Yhden aikavyohykkeen olen jo ohittanut, eli kelloa piti siirtaa tunti taaksepain. Huomenna Kentucky jaa jo taakse, ja saavun Ohio-joen ylitettyani Illinoisiin. Niin se matka vain etenee: hitaasti mutta varmasti.