Kohtaaminen nro 1.

Pyorailen Tetonin kansallispuiston etelapaassa. Maisemat ovat kuin postikortista: jylhia lumihuippuisia vuoria, havumetsaa, tien pientareella kukkia. PIhkan tuoksua. Kaikki olisi kuin yhta suurta kansallispuistomaista idyllia... ellei vieressa kaasuttaisi jatkuva jono autoja. Siis autoja on enemman kuin itikoita vesantolaisella suolla, eika taalla ole  pyorailijoita ajateltu sen vertaa, etta olisi kunnolliset pientareet ajaa.

Luonnonrauhasta ei juuri voi puhua.

Olen juuri selvinnyt yhden ylamaen paalle ja siita sujutellut mukavaa alamakea alavan kostean niityn viereen. Siina pidan hengahdystauon ja ihmettelen, etta mita ne autoilijat oikein osoittelevat ja vahtaavat. No kah - siellahan tomistaa KARHU. Ruokaillee niitylla kaikessa rauhassa, noin parinsadan metrin paassa.

Otan kuvia, tietysti. Niissa nakyy pieni musta piste keskella vihreaa lakeutta. Luulen, etta siina tarvitaan vahan tulkkausapua, kun naytan noita kuvia tuttaville...

Olen ihan hyvillani, etta valimatkaa on noinkin paljon. Taalla varoitellaan joka paikassa karhuista ja neuvotaan, mita pitaa tehda jos karhun kohtaa. Mutta kysynpa vaan: jos surruutan juuri hyvaa alamkea alas, ja siina alhaalla tulee karhu vastaan... niin minako sitten - neuvojen mukaan - pysaydyn, teen U-kaannoksen ja lahden sitkuttamaan kaameaa vauhtia takaisin ylamakea? Sanonpa vain, etta karhu kuin karhu kiinnostuisi ahkivasta ja puhkivasta ja epatoivoisesti sitkuttavasta pyorailijasta ja lahtisi peraan. Paatinkin, etta kyseisessa tapauksessa parasta olisi varmasti vain lisata vauhtia, huutaa kuin molyapina ja pelotella karhu tiehensa.

Onneksi tama pohdinta jai teorian asteelle.

Yovyin ensimmaisen yon Tetonin yhdella leirinta-alueella. Siella taytyi laittaa kaikki ruoat, pesuaineet sun muut erilliseen metalliseen lukittavaan laatikkoon teltan ulkopuolelle. Karhujen takia. Se olisi meinaan liian virkea heratys, jos keskella yota huomaisi karhun kammenen hamuilevan teltan ruokavaroja... Luulen, etta siina vaiheessa karhulle olisi jo yksi ja sama, saisiko se kouriinsa tonnikalasailykepurkin vai otteen makoisasta pyorailijan kasivarresta... Itse asiassa viimeksi mainittu voisi olla mieluisampi.

Kohtaaminen nro 2.

Kello on vahan yli aamukahdeksan, ilma on virkea ja tuoksuja taynna. Pyorailen Yellowstonen kansallispuiston puolella. Tuuli huokailee oksistossa, taivas on safiirinsininen ja saihkyva.

Iso peura ruokailee ihan tien vieressa, eika ole minusta moksiskaan. Yskahdan sille varoitukseksi, silla arvelen etta se ei ole kuullut pyoran tuloa. Peura yskahtaa takaisin ja siirtyy ehka kolme metria etemmas.

Kaikkialla neuvotaan, etta villielaimet ovat - niiden naennaisesta kesyydesta huolimatta - kuitenkin villielaimia, ja siten arvaamattomia. Ja etta peuroihinkin pitaisi pitaa vahintaan 20 metrin etaisyys, etteivat ne hairiintyisi.

Mitenkas pidat, kun peura ei suostu vaistymaan?

Kohtaaminen nro 3.

Peuraepisodista on kulunut ehka kymmenen minuuttia. Pyorailen rauhallista tahtia eteenpain mutkittelevalla tiella, kun huomaan etta vastaantulija hidastaa. Mikas siina onkaan heti sen auton perassa... No siellahan jolkottaa SUSI!

Ensin luulen etta kyseessa on kojootti, mutta ei: olen jo yhden kojootin talla matkalla nahnyt, ja tama elain on kylla eri kaliiberia. Laiha ja pienikokoinen ja harmaa, mutta naama on selvasti suden naama. Se ei valita minusta yhtkais mitaan, eika autoletkasta senkaan vertaa, vaan jatkaa rauhassa jolkotteluaan tien vierustaa pitkin eteenpain.

Olen niin haltioissani, etta en edes yrita kalastaa kameraa laukun pohjalta. Nyt minula on sentaaan selva muistikuva itse sudesta, mutta jos olisin yrittanyt ottaa valokuvan, minulla olisi vain muistikuva siita, miten epatoivoisesti hamuilin kameraa... ja kenties kuva kaikkoavan suden hannasta.

Se oli hieno, maaginen hetki.

Kohtaaminen nro 4.

Taas yksi hikoiluttava ylamaki, taas yksi taivaallinen alamaki. Vastatuuli tosin hidastuttaa vauhtia, mutta en anna sen mielialaani pilata. Alamaki on sen verran jyrkka, ettei tuulikaan mahda sille mitaan.

Maen jyrkimmassa kohdassa naamaan napsahtaa. Se on rauhassa vastaan porrannyt ampiainen, joka nyt yhtakkia huomasikin tormanneensa  johonkin mammuttimaiseen esteeseen... minun otsaani. Se juuttuu kiinni paani ja pyorailykyparan nauhan valiin - ja totta kai se perhanan elukka pistaa minua ohimoon.

Yritan toisella kadella huitoa ampiaista pois ja toisella saada pyoran pysyaman tiella... molemmat operaatiot onnistuvat, mutta ilman haavereita tasta ei selvita.  Ohimoa polttelee ja pistelee, ja tunnen kuinka siihen nousee jalkapallon kokoinen - nooh, pesapallon kok.... okei okei, puolikkaan pingispallon kokoinen patti.

Kylla opaslehtiset ovat oikeassa: kaikki villielaimet ovat vaarallisia.

Kohtaaminen nro 5.

Suuri toiveeni oli, etta nakisin kansallispuistossa myos biisonin. En nahnyt. En siita huolimatta, etta tien vieressa oli biisonivaoitusmerkkeja vilkkuvine valoineen. Ehka biisonit olivat menneet jo ruokalevolle siina vaiheessa, kun mina sitkutin ohi.

Ainoa kohtaaminen biisonin kanssa oli ravintolassa. Tilasin siella biisoninlihamurekkeen. Hyvaa oli.