Eilen saavuin jo puoliltapaivin mukavaan pikkukaupunkiin nimelta John Day. Kyseisesta kylasta loytyy John Day -koulu ja John Day -joki ja John Day sitajatata... Itse John Day oli metsastaja, joka 1800-luvulla oli kuulunut ns. Astoria-retkikuntaan. Hyo tutkailivat silloin naita kartoittamattomia alueita.

Sain motellin viimeisen huoneen. Kun ihmettelin, etta mista moinen menekki johtuu, virkailijatytto kertoi, etta motellit ja hotellit ovat nyt palomiehia taynna. Viereisilla vuorilla raivoaa nimittain parikin metsapaloa. Paikallislehdesta (mistas muualtakaan!) luin sitten asiasta lisaa: palo uhkasi jo levita John Dayn kaupunkiinkin, ja reunamilla asujat olivat saaneet jo varoituksen, etta kohta saattaa olla evakkoon lahto edessa. No ei sentaan, silla yolla satoi ja tuuli kaansi suuntaansa, joten kaupunki ei enaa ollut vaarassa.

Metsapaloja on Oregonissa nyt useallakin alueella, ja ne ovat saaneet alkunsa salamaniskusta. Myos muualla, kuten Coloradossa, metsapalot ovat tana kesana olleet ongelmana, ja viranomaiset joutuivat sulkemaan yhden ison tien. Onneksi tie oli saatu avatuksi siina vaiheesa kun mina sinne alueelle saavuin, muuten olisi ollut pitka kiertaminen edessa.

Palomiehet myos saavat ihan julkista kiitosta: esimerkiksi kauppojen edessa olevilla valkkyvilla sahkoisilla ilmoitustauluilla lukee usein etta Thank you firefighters! Eli Kiitos, palomiehet!

Illalla naytti silta, etta ukkonen se taas tulee ja iskee, mutta eipa kuitenkaan. Ja hyva niin, silla John Dayssa oli markkinoiden paatteeksi rodeo! Sita oli taas lysti seurata ja verrata aiempiin elamyksiin. Tassa rodeossa naisilla oli suurempi rooli: he muun muassa lassosivat vasikoita ihan kuten miehetkin. Silla erolla, etta naiset eivat sitten hypanneet hevosensa selasta kellistamaan vasikkaa ja sitomaan sen jalkoja, vaan he lassoamisen jalkeen antoivat koyden pudota kasistaan ja paastivat vasikan menemaan.

Mutta se mika varasti koko shown oli kylla yksi harkapainen harka, joka ei meinannut suostua lahtemaan areenalta pois, ei sitten millaan!  Haralla ratsastus on yleensa rodeoiden paatosnumero, ja tamakin harka oli jo onnistuneesti heittanyt ratsastajan selastaan. Sitten se ravasi areenan toiseen paahan ja jai jurnuttamaan yhteen kohtaan. Kun ratsastajamies tuli kahden paimenkoiransa kanssa hatistelemaan sita pois, harka vain laski paatansa alemmas ja jatkoi jurotustaan. Valilla se innostui jahtaamaan koiria ja katseli ratsastajaakin jo silla silmalla, mutta sitten se taas jai paikalleen miettimaan elaman syvallisia totuuksia.

Sen verran tujakka otus oli kyseessa, etta eihan sita oikein vakisin areenalta saa pois millaan. Ainakin varttitunti meni, ja areenan toisessa paassa harkaratsastus jo jatkui, kun tama vaan tokottaa nurkassa... koiratkin jo herkesivat ahdistelemasta, kun huomasivat ettei mikaan auta. Ratsastaja ei uskaltanut menna kovin  lahelle, silla harka mulkoili aika hyytavasti.

Tuntuu etta koko yleiso seurasi enemman tuon yhden harkapaisen haran edesottamuksia kuin varsinaista rodeota.

Sitten harka sai ilmeisesti miettimisensa mietittya ja jolkotteli kohtuullisen kiltisti - kahden koran kohteliaasti seuratessa - pilttuuseensa. Ja rodeo paasi etenemaan loppuunsa.

Tama paiva oli sitten laiskanpulskeaa laskettelua Dayvilleen. Kaytannossa lievaa alamakea lahes koko matka. No, huomenna asia kylla kuittaantuu... on sen verran ison vuorensolan ylitys edessa.

Dayville on vihrea ja idyllinen kyla, missa on kauppa, kahvila, posti ja kirkko, ja siina kirkossa olen nyt yota. Taalta loytyy vessat, suihkut, pesukoneet ja kaikki pelit, tietokonetta myoten - kaikki pyorailijoiden kaytossa. Ilmaiseksi. Mita nyt lahjoituksen voi jattaa, mutta nekin lahjoitusrahat kaytetaan pyorailijoiden hyvaksi.

Vieraskirjasta loytyi taas monia tuttuaj nimia: reissun ensimmaisena paivana tapaamani pohjoisirlantilaiset Dave ja Gerry ovat yopyneet taalla. Samoin hollantilaiset Ben ja Nelleke!