Hurraa, hallelujaa, hiphei! Appalakit on nyt suurimmaksi osaksi ylitetty - tai ainakin vaikeimmat palat siita. Nain  monet sanovat, ja minahan haluan tuon kylla uskoa. Alkaa kuulemma matkan rankin vaihe olla takanapain - uskaltaisiko uskoa?

Kun ei se nyt niin hirvean rankkaa kuitenkaan ollut.

Tai no.

Oli se.

Silla sita makea riitti. Sellaista inhottavaa piiiitkanpitkaaa ylamakea koko ajan vain, en jaksanut polkea, taisin kavella suurimmaksi osaksi maet ylos. Reidet huusivat armoa. Sitten tuli pieni alamaki, ja ylamaki alkoi jalleen. Ja satoi.

Sen verran korkealla jo olin, etta pilvet ottivat kiinni vuorten kylkiin. Se niista maisemista... mutta sitten saa parani, ja maisemat olivat kylla ihan komeat: vuoria vuorten peraan, valissa laaksoja.

 

Paivamatkat jaivat tosi lyhyiksi, ja vielakin otan aika rennosti taman matkan: esimerkiksi taman paivan paivasaldo on noin kymmenen kilometria! Talla vauhdilla olen lansirannikolla ehka ensi jouluna... Ensi yon olen motellissa pikkukaupungissa nimelta Lexington. Taalla on koululaisten ja opiskelijoiden koulunpaattajaiset, joten ihan helposti ei kattoa paan paalle loytynyt.

Saa on vaihteleva: eilen niin lamminta ja aurinkoista, yolla tuli ukkonen, nyt vahan sitan sun tata ja tihkusadetta valiin... Olin viime yon leirinta-alueella, teltta kastui lapimaraksi, ja tanaan pitaa saada se kuivaksi - siinakin yksi hyva (teko)syy jaada tanaan motelliin...

Viela ehka 3-5 paivaa, niin Virginia pitaisi olla jo lapi ajettu. Katsotaan miten kay.

 

Oli siellä Appalakeilla kaunistakin... silloin kun ei satanut.