Kun siella Suomessa hikoiltiin juhannussaunassa ja pulahdettiin valilla vilvoittavaan jarveen, taalla hikoiltiin pyoran selassa, eika pulahduksista ollut tietoakaan.

Kun siella Suomessa nautittiin grillimakkaraa ja limpparia jarven rannassa, taalla Kansasissa nautiskeltiin kuivunutta voileipaa ja lamminta vetta maissipellon reunassa.

Kylla kylla: itsepahan halusin lahtea. Mutta kieltamatta tanaan tuntui, etta olisin voinut olla jossain muuallakin...

Kansas saattaa olla nimittain valilla aika autio: poljin tanaan 93 kilometria, ja se oli pelkkaa aavaa preeriaa, vehna- ja maissipeltoja, eika mitaan muuta. No, muutama talo jossain. Mutta ei huoltoasemia tai kauppoja tuolla matkalla, eli juomista piti ottaa mukaan reilut kolme litraa. Tuntui jo etta koko pyora holskyy...  Eika tuokaan maara ihan riittanyt, silla viimeiset viisi mailia piti ajaa kuivin suin.

Lampotila hipoi varmaan 35 astetta, mutta se ei tuntunut niin pahalta, silla koko ajan tuuli. Ja todella navakasti. Onneksi se oli sivuttaistuuli, silla jos olisi tuullut vastaan, olisin vielakin polkemassa.

Muutkin karsivat kovasta tuulesta: yksi keltainen mikalie-vastarakki yritti vakisin lentaa vastatuuleen, mutta vaikka sen miten rapytteli, sen onnistui vain pysya paikallaan. Lopulta se antoi periksi ja lensi tuulen mukana piikkilangalle istumaan. Tipu naytti aika tyolaantyneelta.

Tyolaantynyt olin minakin. Ikina eivat mailit ole tuntuneet nain pitkilta. Viimeinen kymmenen mailia varsinkin... suu napsui jo kuivuuttaan ja tuuli teki kaikkensa tyontaakseen minut tielta pois. Kun viimein paasin Larnedin pikkukaupunkiin, kaarsin suoraan kauppaan ja tyhjensin heidan limppari- ja vesivarastonsa. Siita aloin vahitellen taas elpya.