Taman kauemmas ei enaa pyoralla paase...

 

Reissu alkaa vedella viimeisiaan, jaljella on enaa muutama luppopaiva San Franciscossa. On loppuyhteenvedon aika. Eli: oliko se sen arvoista?

No oli se.

Noin 6900 pyorailtya kilometria. Nelja kuukautta. 14 osavaltiota. Kolme puhjennutta rengasta. 27 tielta pelastettua kilpikonnaa. Lukemattomia hikilitroja. Mailitolkulla mahtavia maisemia.

Myos oma olomuoto on reissun aikana muuttunut. Ainakin rahjaisemmaksi. Housujen persauksissa on reika, kun olen jotenkin kanottanyt enempi toisen kankkuni varassa satulassa. Kenganpohjat ovat ulkoreunoista kuluneet -  mita kylla ihmettelen: mitenka pyoraily voi kuluttaa kenganpohjia noin...? Minusta on myos  tullut puoliblondi, kun hiusten latvat ovat karventyneet auringossa. Kasvoilla menee mystinen valkoinen juova, kyparan hihnasta johtuva rusketusraja. Kilojakin on jokunen tippunut.

Onko sitten jotakin henkisempaa kasvua tapahtunut? No enpa tieda... tai ehka se fakta on tullut entista selvemmaksi, etta kaikkeen pystyy, kun vain ryhtyy. Pyorareissun alkumetrit eivat nimittain olleet ihan helppoja, ja aika skeptinen olin itse sen suhteen, etta mitenhan tassa kay. Mutta kun ottaa paivan kerrallaan, niin loppujen lopuksi sita paasee aika pitkalle.

Lahes jokainen vastaantulija kyseli loppuvaiheessa, etta mika on ollut matkalla parasta. Sitapa on vaikea sanoa, helpompaa on kertoa mitka asiat ovat jaaneet parhaiten mieleen. Ne kaikki pienet yksityiskohdat: kilpikonnat kompimassa keskella tieta. Peurat rymisemassa pensaikossa. Pannukakut aamiaisella. Wyomingin autiomaiden hiljaisuus. Autoilijat, jotka pysahtyivat ja tarjosivat vetta tai limsaa. Pyorailijoiden valinen "heimotunne".

Kylla sita kaikkea jo kaipaa. Ja itse pyorailya myos.

Pyoraillessa mietin sita, miten saisin yhteen lauseeseen tiivistettya kaiken kokemani.  Ja keksinhan mina sen: "Amerikka on iso ja kuuuma paikka, missa on hevosia ja mukavia ihmisia - ja ihan liian paljon makia!"

Tassa vaiheessa on hyva kiittaa myos teita, hyvat lukijat! Kiitokset rohkaisevista kommenteista seka blogissa etta facebookissa. Kun kuumuus ja matkan pituus ja vasymys ja ties mika meinasi lamaannuttaa, piristi suuresti lukea  tsemppaavia ja rohkaisevia kommentteja!

Ihmiset, ette ehka arvaakaan miten iso apu niista oli!  Yhdessa sita on poljettu USAn halki!

Enta mita kuuluu Mustangille - uskolliselle ratsulleni, joka nurkumatta kantoi minut lapi kuuman Kansasin, Kalliovuorten ja kaikuvien kanjonien?

Hyvaa kuuluu.  Mustangin laukka jatkuu nyt Astoriassa, missa lahjoitin sen naisten turvakodille.

Mustangin ja minun viimeinen yhteinen maili...