Eilen suurin osa paivasta aurinkoista, ja yota teltassa paloaseman nurmikentalla, kirkkoa vastapaata. Tanaan suurin osa paivasta satoi, ja yota (Luojan kiitos) retkeilymajan lammossa.

Niin se elama vaihtelee.

Nyt olen Charlottesvillessa, noin 50 000 ihmisen kaupungissa Virginiassa. Tanne saapuminen oli kylla melkoinen tuskien taival. Tuli mieleen Laila Hietamiehen kirja "Maelta nakyy toinen maki", silla juuri sellaista ylos-alas-menoa on koko paiva ollut. Tallainen maasto on todella rasittavaa, ja kaiken kukkuraksi aamusta asti harmaa taivas paatti iltapaivalla iskea kuitenkin ne pisaransa maahan.

Niinpa koko loppupaiva meni sateessa tylsana polkiessa. Paitsi etta melkein yhta paljon kavelin, kun en enaa jaksanut polkea niita hiivatin makia ylos. Vaan itsepahan olen (pyora)tieni valinnut, joten turha valittaa...

Joka tapauksessa reisilihakseni olivat sita mielta, etta yksi vapaapaiva olisi kiva juttu. Niinpa kun lapimarkana loysin mukavan lampiman retkeilymajan, paatin saman tien etta taallapa ollaan sitten kaksi yota. Huomenna en tee muuta kuin makoilen. Ja keraan voimia Appalakkien yitykseen.

Voi olla etta muutama maki tulee viela kaveltya. Eihan sita tieda, saatan olla ensimmainen suomalainen joka kavelee koko vuoriston yli  :)

Hyvin hiljaista on pyorailyrintamalla ollut muutenkin: kun kahtena ensimmaisena paivana pyorailijoita viuhui ohi oikealta ja vasemmalta, tanaan eika eilein ei nakynyt ristin sielua! Tai no, vanhat Pohjois-Irlannin tuttavani Gerry ja Dave polahtivat sateessa samalle kaupalle keskella ei-mitaan, missa mina pidin sade- ja lounastaukoa. He jatkavat jo huomenna Charlottesvillesta eteenpain.

Pojilla oli kaynyt maiha. He olivat jossain vaiheessa olleet vahan eksyssissa ja nalkaisia, niin joku oli tullut kysymaan, onko kaikki ok. Rehellisina ihmisina G ja D sanoivat, etta no ei ihan, kun nalkakin on ja ketuttaa... Niin tama laupias samarialainen oli kuskannut miehet kotiinsa, antanut yosijan, ja aamulla samarialaisen vaimo oli vakertanyt miehille viela aamiaistakin. Etta ei auttavaisuus todellakaan ole kuollut!

Muutenkin aika monet ihmiset tulevat mielellaan juttusille. Koska Trans-American Trail menee tasta, he jo arvaavat etta silla reitillahan sita ollaan, kysyvat vain: oletko matkalla lanteen vai itaan. Tanaan eras vastaavanlainen juttusille tulija innostui kuultuaan minun olevan Suomesta - han oli ortodoksi, ja kaksi hanen kirkkonsa veljea oli juuri ollut Suomessa meidan ortodoksikirkon vieraana.

Virginia on hyvin vehreaa seutua. Hevosia ja hevoslaitumia on paljon, ja metsan sisasta kuuluu aina karmea haukkuminen, kun koirakatras kuulee etta joku menee tiella... Valtavan isot korpit tai mitkalie varikset liitelevat teiden ylapuolella. Vahan kavi mielessa, etta siella ne korppikotkat vain odottavat, millon vasynyt matkailija uuvahtaa... Kerran peurat ylittivat tien nenani edessa, ja metsasta on kuulunut valilla aivan valtavia rasahduksia. Mutta asialla ovat aina olleet oravat, joita on taalla valtavasti. Ne kun vilistavat kuivien oksien ja lehtien yli, kuulostaa kuin  vahintaan karhu siella kahlaisi. Monet puut ja kukat kukkivat, mutta kevat on kuulemma taallakin pahasti myohassa. Ilmankos on valilla ollut aika kylma.

Tanaan tuli kilometreja varmaan noin 80, ja kaikkine makineen rasittavuuskerroin nousi tuosta viela suuresti. Voi olla etta tana iltana nukuttaa...