Olin jo jonkin aikaa toivonut paasevani kunnon musiikkifestivaalille talla matkalla, ja pari paivaa sitten se onnistui. Pyorailin kohti Darbyn kylaa Montanassa, kun huomasin tien vieressa kyltin: Hardtimes Bluegrass -festivaali on juuri alkanut parinkymmenen mailin paassa.

Sinne!

Festaripaikka oli pienen kukkulan paalla mantymetsan keskella olevalla aukiolla. Yksi pieni esiintymislava nokotti aukion toisessa paassa. Yleisolla oli mukana omat tuolit.

 

Ja oli hauskaa: bluegrassia sai kuulla tuutin taydelta! Siina mandoliinit ja banjot paukkuivat ja viulut vinkuivat! Esiintyjat olivat kohtuullisen lahelta suurin osa, samoin yleiso, eli mikaan massatapahtuma ei todellakaan ollut kyseessa. Tunnelma oli vahan samanlainen kuin Kihveli Soikoon -musiikkitapahtumassa.

Parasta antia oli eraan naisryhman, Darbyn Seireenien, esittama oma laulu Menopaussi-blues. Kertoi juuri siita mista nimi antaa ymmartaa sen kertovan.

Useimmissa bluegrass-lauluissa on jokin tarina, ja laulajien ulosanti oli niin selvaa, etta sanat ymmarsi vaivatta. Minusta tuli melkein bluegrass-fani!

Darbyn seireenit - huima naisbändi!

Festarilippu maksoi kymmenen dollaria, ja toisen kympin kun pulitti, sai olla festarialueella teltassa yota. Yo olikin taynna musiikkia: sirkkojen soiton lisaksi sai kuulla lisaa bluegrassia, silla eivathan muusikot malttaneet lopettaa siihen, kun heidan esiintymisaikansa lavalla loppui...

Juuri kun olin menossa yopuulle, kuulin jonkun miehen huutavan: Paivi! Vahan ihmettelin,etta no minapas kuuluisa olen, kun tuntemattomat noin huutelevat... mutta han oli kuullut minusta naapruriteltassa olijoilta. Brian oli banjonsoittajana yhdessa bluegrass-bandissa, ja hanen vaimonsa oli Suomesta. Olivat asuneet aikoinaan muun muassa Tampereella!

Todettiin, etta maailma on pieni, ja etta musiikki yhdistaa!

Seuraavana aamuna alkoi sitten taas arki: lahes kuudenkymmenen mailin puurtaminen seuraavaan suurempaan kaupunkiin eli Missoulaan. Juuri kun olin ahisemassa vastatuulessa eteenpain, kaksi pyorailijaa - mies ja nainen - ajavat rinnalle ja jaavat juttelemaan. Ja hetken kuluttua nainen, Catherine, kutsui minut kotiinsa yoksi.

Hammastyin niin, etta suostuin.

Ja hyva oli, etta suostuin, silla Catherinen koti on kuin lintukoto. Kissa murrittaa sohvannurkassa - aviomiehen lisaksi - ja minulla on siella oma huone ja oma rauha, hyvaa ruokaa ja pesulapalvelut. Siis paremmat olot kuin hotelleissa.

Missoula on se paikka, missa on myos Adventure Cyclist Associationin (ACA) paamaja. Kyseinen jarjesto on aikoinaan suunnitellut taman minunkin pyorailyreittini etapit ja kartat. Pitihan se paakonttuurissa kayda kylassa: sain jatskia, mahdollisuuden paasta nettiin ja lisaksi tapasin yhden baskimiehen, joka on reissannut maailmalla pyoransa kanssa vuodesta 1997 saakka! Han on pyoraillyt myos Suomen halki pohjoisesta etelaan.

Jotenkin oma neljan kuukauden reissu rupesi tuntumaan aika vaatimattomalta.