Kentuckyn puolella, viimeinkin! Virginia oli pitka, reheva ja makinen, ja ainakin yhta makiselta nayttaa tama Kentuckykin. Eilinen paiva oli niin pitka ja raskas (alkoi ukkossateella, kasteli kengat likomariksi, jatkui hirveilla makiosuuksilla, paattyi klo 20 leirinta-alueelle), etta tama paiva on superlyhyt: vain 26 kilometria pyorailya. Tassa vaiheessa tuntuu, etta on sita siinakin...

Vaiherikas on siis matka ollut. Pari paivaa sitten Damascuksessa vaeltajien festareilla sattui onnettomuus, kun auto rysahti keskelle kulkuetta. Kuulemma kuusi ihmista loukkaantui, kulkue tietysti peruutettiin, ja hirmuiset huhut lahtivat vauhtiin... En ollut lahellakaan onnettomuuspaikkaa, mutta kylla se oli silti paivan puheenaihe.

Toissayon vietin metodistikirkossa, joka oli avoinna pyorailijoille. Ah ihanuutta: istuin illan ulkokiikussa ja katsoin, kun ukkonen leimusi kauempana. Valitettavasti se ukkonen leimusi viela aamullakin  niin, etta paasin lahtemaan vasta kymmenelta liikenteeseen.

Majapaikakseni arvelema motelli oli taynna, joten paatin pinnistaa illan tullen viela 15 kilometria eteenpain leirinta-alueelle. Eihan 15 km olisi mitaan, jos ei olisi ollut kolme pirullista harjannetta noustavana. Kavellahan ne piti ylos, ei jaksanut vanha enaa polkea.

Mutta oli ilmainen yo: leirinta-alue ei ollut auki kuin viikonloppuisin, mutta alueelle paasi silti. Kukaan ei tullut perimaan maksua, joten... Olin totaalisen vasynyt, kun iltakahdeksalta laitoin telttaa pystyyn. Miten ihanalta kuuma suihku tuntuikaan...

Yolla sata ja tuhat sirittajaa alkoi konsertoida, ja ulkoa pyoran luolta kuului outoa rymakkaaa, jotan en kuitenkaan jaksanut nousta katsomaan. Olisi kannattanut: aamulla huomasin, etta ulos jattamani evaspussi - se oli siis suljetun pyoralaukun sisalla! - oli avattu ja ruoat syoty! Sinne meni leivat ja makkarat, leivanmuruja vain oli pitkin pihaa... Vain banaani ja limppari olivat jaljella.

Opetus nro 1: ala koskaan jata evaita ulos. Aina joku vie ne. Vaikka kuinka olisi pussin suu kiinni tai laukun suu suljettu.  Epailen syylliseksi talla kertaa pesukarhua, vaan voihan se olla vaikka mika hyvakas.

 

Soin sitten kunnon aamiaisen seuraavassa pikku kylassa, ja kannykkakin toimi vaihteeksi, niin etta sain laitetuksi viesteja kotiin.

Tassa kylassa on kirjastokin, ja siella siis napyttelen tatakin tekstia. Useimmat kirjastot tarjoavat paasyn tietokoneelle ja nettiin, ja matkustavaisille se on kylla erinomaista palvelua.

Mutta tie odottaa taas: 26 kilometria yla- ja alamakia... Kunhan paasen seuraavaan majapaikkaan, nostan jalat seinalle ja olen vaan!