"Ocian at sight! O! Joy!" Nain kirjasi paivakirjaansa tutkimusmatkailija William Clark,kun retkikunta oli viimeinkin ylittanyt mantereen ja paassyt meren rantaan.  Vahan samat oli tunnelmat minullakin; etta huhhuh, siina se nyt loiskuaa, Tyyni valtameri. Olihan tuo jo aikakin...

Meren kuuli jo ennen kuin sen naki: sellainen kohina kavi, etta maiseman vaihdoksen tiesi jo hyvissa ajoin. Pitihan se kayda valtaisalla hiekkarannalla kengankarjet mereen jo kastamassa, ja vahan suolavetta maistamassa.

Uimaan ei tee mieli, silla ilma viileni melkoisesti juuri taksi paivaksi. On sen verran syksyinen ilma, etta takkia on saanut pitaa paalla koko pyorailypaivan, eika aurinkokaan ole juuri pilkahdellut.

Tyynenmeren kunniaksi pidan tanaan lyhyen pyorailypaivan. Pacific City on sopivan merelliselta kuulostava kyla toipua aamupaivan pyorailyrasituksista. Mutta sen huomaa, etta turistialueella ollaan. Tiet ovat monikaistaisia ja leveita, ja hotellit ovat hinnoissaan. Vaikka ainakaan talla hetkella taalla ei kylla mitaan ruuhkaa ole.

Tasta eteenpain reitti myotailee rantaviivaa ja jatkuu parin paivan verran pohjoiseen. Koska aikaa on yltakyllaisesti (lentolippu takaisin Suomeen vasta 5.9.), niin en vaivaudu pitamaan minkaanlaista kiiretta. Maaranpaassa Astoriassa lienen ehka kolmen paivan paasta.

Vahiin kay, ennen kuin loppuu.