Olipa kerran pieni texasilaispoika nimelta Merrick. Hanella oli rodeo verissaan jo pienesta pitaen. Jo kolmivuotiaana han ratsasti ensimmaista kertaa - lampaalla. Pian han paasi jo hevosen selkaan ja alkoi harjoitella vasikoiden lassoamista ja sitomista.

Kun Merrick oli 18, hanen suunnitelmansa olivat selvat: han haluaa ammattimaiseksi rodeo-cowboyksi. Ratsastamaan haralla. Kokeilemaan, kuinka kauan han pysyy hyppivan, joka suuntaan poukkoilevan vihaisen haran selassa.

Nyt Merrick on 19-vuotias rodeoratsastaja. Han kiertaa ympari maata rodeoissa, ja ansaitsee silla elantonsa. Tanaan Breckenridgessa, huomenna Colorado Springsissa, ylihuomenna jo jossain muualla.

Ihan ilman haavereita ei ura ole auennut:

- No. Kylkiluita on katkennut, ja muitkain talleja on tullut. Kerran menin tajuttomaksi ja jouduin kahdeksi viikoksi sairaalaan. Se on ollut pahin onnettomuus, kertoi Merrick. Vakava ja kohtelias nuori mies, iso hopeinen risti kaulassa riippuen.

Merrickin unelma toteutui. Ja niin toteutui minunkin yksi tata matkaa koskeva unelmani, kun paasin seuraamaan rodeota. Ja viela ammattilaisten rodeota.

 

Oli se lystia: oli saddle bronck riding eli cowboy yritti pysytella pukittavan hevosen selassa. Ja steer wrestling, missa kaksi miesta jahtasi vasikkaa, ja toinen miehista hyppasi hevoseltaan vasikan kimppuun, kaatoi sen ja sitoi elukkaparan jalat.  Oli team riding, missa kaksi miesta lassosi vasikkaa, toinen heitti koyden vasikan kaulaan ja toinen jalkoihin. Oli tie-down-roping, missa vastakkain oli ratsastaja ja vasikka: cowboy lassosi vasikan, hyppasi alas hevosen selasta, kaatoi vasikan ja sitoi sen. Ja sitten viela barring riding, mika oli naisten hommaa: ratsastajattaret kaahasivat hevosellaan kiertaen tynnyreita. Nopein voitti. Ja sitten tietenkin haralla ratsastaminen, mika oli vaarallisinta hommaa. Harat eivat aina ihan yhteistyohaluisia olleet, ja olisivat mielellaan seivastaneet seka ratsastajansa etta kenet tahansa lahella olevan.

Lapsille oli lammasratsastusta (!) ja lampaiden kiinniottamista.

Otin noin kymmenentuhatta kuvaa. Jiihaa! Ja oli lystia!

Niin, niista unelmista. Toinenkin tata matkaa koskeva toiveeni on jo toteutunut. Ja se oli, etta saisin istua virginialaisella tai kentuckylaisella kuistilla kiikkustuolissa: istua siina kuin vanhat mummot, ja katsoa kun maailma virtaa ohitse.

Tama totetui jo kuukausi sitten Kentuckyssa. Hotellin kuistilla oli puolenkymmenta keinutuolia. Kokeilin ne kaikki. Kun keinuttelin itseani siina pylvaiden reunustamalla peri-etelavaltiolaisella kuistilla, ja katsoin kadun toiselle puolelle, missa oli samanlainen pylvaiden reunustama kuisti, tunsin olevani kuin Tuulen viema Scarlett O'Hara...

Scarlett O'Hara iltapaivaistunnollaan kuistilla Kentuckyssa.

Mutta viela riittaa unelmia. Yksi on, etta haluaisin paasta seuraamaan baseball-ottelua. Sen luulin olevan jo lahella toteutumista, silla eraan pikkukaupungin ilmoitustaululla kerrottiin, etta joo, tana iltana olisi peli. Minahan ihan innostuin, ja olin urheilukentan laidalla tasmalleen oikeaan aikaan. Paitsi etta peli ei ollut siella, vaan jossain ihan muualla, enka koskaan loytanyt oikeaa pelikenttaa...

Neljas unelma: paasta afroamerikkalaisten perinteiseen jumalanpavelukseen, joka toivoakseni olisi svengia ja musiikkia taynna. Kun olin New Yorkin Harlemissa, tahan olisi ollut hyvat mahdollisuudet, mutta tyhmyyttani missasin sen.

Ehka viela jonain paivana, ennen kuin matka on lopussa...