Tata on Kansas: aavaa preeriaa, kohtisuoraan etenevaa tieta, mullikkalaumoja, kukkaniittyja, maissi- ja vehnapeltoja. Tuulta ja aurinkoa. Siella taalla oljypumppu nyokyttelemassa. Valilla saa pyorailla mailikaupalla ennen kuin ketaan tulee vastaan, tai ajaa ohi.

Niinpa taalla on tilaa ajatustenkin harhailla. Kun jalat sitkuttavat omaa tahtiaan ja pyoran ketju ratisee rauhoittavasti, tulee mieleen monenlaista. Kuten:

Miksi tuuli kaantyy aina pyorailijaa vastaan? Miksi piista muistetaan vain kaksi desimaalia? Jos Leonardo da Vinci olisi rakentanut toimivan lentokoneen, olisiko maailma nyt jotenkin erilainen? Mita mina oikein teen teen taalla? Tuleeko pitkapartaisille miehille helposti otokoita partaan?

Tarkeita ja pohdinnan arvoisia kysymyksia kaikki. Ja niita on tassa aikaa miettia viela monta paivaa...

 

Saa on ollut suosiollinen nyt monta paivaa: ei liian tuulista, ei liian kuumaa, itse asiassa taydellista pyorailykelia. Viime yon olin pienen kylan puistossa, nyt isomman kaupungin motellissa. Tanaan oli laiska paiva: vain 64 kilometria, mutta sekin vasytti ihan armottomasti.

Elaintieteellisista havainnoista kerrottakoon, etta eilen nain outoja, kaukaa katsottuna minimaalisilta strutseilta nayttavia juoksevia siivekkaita. Kovaa vauhtia pyyhalsivat minua karkuun niittya pitkin. Otaksun, etta ne ovat preeriakanoja, silla seuraava kyla kehuskeli olevansa preeriakanakyla! Ja sitten jalkikateen valahti mieleen, etta eivat kai preeriakanat olekin niita Nakke Nakuttajasta tuttuja Maantiekiitajia, joita Kelju K. Kojootti aina ajoi takaa???

Kylla elaintiede on ihmeellista!

Kaiken lisaksi tanaan alkaessani pitaa lounastaukoa tienpientareella meinasin istua kaarmeen paalle. En tieda kumpiko pelastyi enemman. Ehka kaarme... Mutta kovaa mentiin molemmat. Ja eri suuntiin.

Paikallisilta asukkailta olen saanut seka hengen- etta ruumiin ravintoa. Eilen illalla rupattelin joutessani kuppilassa alkuasukkaiden kanssa, heita tietysti kiinnosti kovasti pyoramatkani. Eika aikaakaan, niin kohta yksi emanta antoi minulle pussillisen persikoita ja toisen pahkinoita - etten vain naanny nalkaan. Ja toinen mummo tyonsi kouraani rukouskirjan.

Etta kylla taalla matkustavaisista huolta pidetaan.

Muita pyorailijoita ei ole nakynyt pitkaan aikaan. Muutenkin alkaa olla vahan sellaista puolimatkan bluesia ilmassa: kun takana on jo 1,5 kuukautta pelkkaa pyorailya, rupeaa jo valilla vahan tyolaantymaan... Muillakin pyorailijoilla - silloin kun heita nain - oli vahan samoja oireita. Etta onhan tama ihan kivaa. Mutta vois tama joskus loppuakin...

Kansasia jatkuu kuitenkin viela varmaan viikko-pari, ennen kuin sitten siirryn Coloradon puolelle.

 

Utahin pojat tulivat vastaan Coloradon autiomaassa.